Ilmastonmuutos on kuollut – eläköön ilmastonmuutos!

Teksti on julkaistu ensi kertaa Kanavassa 2/2025. Kanava on mielipidelehti, jonka kirjoitukset edustavat kirjoittajan omaa näkemystä. 

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump ilmoitti heti toisen kautensa ensimmäisenä työpäivänä 20. tammikuuta 2025, että USA vetäytyy taas Pariisin ilmastosopimuksesta ja lopettaa YK:n ilmastosopimuksen UNFCCC:n rahoittamisen.

Eroilmoituksen saa pöydälleen YK:n pääsihteeri António Guterres, joka on yrittänyt suostutella hallituksia lisäämään ilmastopolitiikan rahoitusta. Hän on sanonut muun muassa, että ”ilmaston lämpenemisen aika on ohi; on alkanut maailmanlaajuisen kiehumisen aika”.

Pääsihteerin harrastama liioittelu ei ole tehonnut. Varsinkin köyhissä maissa ja Yhdysvalloissa ihmiset pitävät ilmastonmuutosta korkeintaan neljännen luokan ongelmana köyhyyden, sairauk­sien, eriarvoisuuden ja rikollisuuden jälkeen.

Ilmastopolitiikka on kriisissä, vaikka perus­asioista ei ole kiistaa. Alailmakehän lämpötila oli viime vuonna mittaushistorian korkein ja rikkoi Pariisissa 2015 siedettäväksi määritellyn puolentoista celsiusasteen rajan. Toisin sanoen 2024 oli 1,5 astetta lämpimämpi kuin 1800-luvun kylmä loppupuoli, jonka hallitusten ilmastopaneeli IPCC on määritellyt esiteolliseksi ajaksi.

Länsimaiden päästöt ovat laskussa, niin sanottujen kehitysmaiden päästöt puolestaan kasvussa. Koko ihmiskunnan päästöjen kasvuvauhti on nyt noin prosentin vuodessa, mutta kasvu hidastuu ja kääntyy ehkä laskuun lähivuosikymmeninä.

Ilmastopoliittista riitelyä saatiin taas seurata viime marraskuussa, kun UNFCCC:n 29. vuosikokous pidettiin öljy- ja kaasuvaltio Azerbaidžanin pääkaupungissa Bakussa. Kokouksesta odotettiin taas ”pannukakkua”, eivätkä odottajat pettyneet.

Suurimmat otsikot kokouksessa sai isäntämaan yksinvaltainen presidentti Ilham Alijev, joka ylisti puheessaan Azerbaidžanin luonnonvaroja, siis fossiilisia hiilivetyjä, ”Jumalan lahjaksi”. Hän haukkui myös länsimaita muodikkaasti kolonialisteiksi.

Alijev näytti nauttivan tilanteesta – ehkä hän onnistui nostamaan maansa pisteitä Venäjän, Kiinan ja ”globaalin etelän” äänitorvena esiintyvän Brics-kerhon ehdokasjäsenten listalla. Päästöjen leikkaamisesta tai ”ilmastotoimien” rahoituksesta ei tehty Bakussa mitään sitovia päätöksiä.

Paljon puhutuista ääri-ilmiöistä vain lämpöaallot ovat kiistattomasti lisääntyneet.

Ilmastopolitiikan lisäksi myös ilmastojournalismi on kriisissä.

Journalismin tutkija Pauliina Penttilä kirjoitti Suomen Kuvalehdessä (49/2024), että Bakun kokous oli ”journalismin lässähdys”. Paikalla ei nimittäin ollut ainoatakaan suomalaista toimittajaa. Syitä kotiin jäämiseen oli useita, muun muassa se, että suuri osa tapahtumasta on ”silkkaa yritysten messuhulinaa”.

”Suuri syy oli myös se, että yleisöä ei pahemmin kiinnosta”, Penttilä kirjoitti. Hän haikaili viime vuosikymmenelle, jolloin toimitukset vielä panostivat aiheeseen ja lähettivät toimittajia UNFCCC:n kokouksiin: ”Helsingin Sanomat jopa nimitti ilmastokirjeenvaihtajan.”

Ilmiö on maailmanlaajuinen; 2024 oli ”ilmastoväsymyksen vuosi”. Jopa Britannian punavihreä The Guardian huomasi, että ihmiset ovat kyllästyneet ilmastokauhuun. Edes tv-meteorologit eivät enää jaksa uhrata sille kallista lähetysaikaansa, vaan keskittyvät siihen, mikä on yleisölle tärkeää eli lähipäivien säähän.

Penttilä ei kuitenkaan sano, että ilmastojournalismi olisi epäonnistunut. Mutta jos lukijoita ei kiinnosta, vika ei välttämättä ole lukijoissa. Mikä siis neuvoksi?

Onneksi viime vuonna ilmestyi kolme kirjaa, joissa käsitellään ilmastonmuutosta, ilmastotiedettä, ilmastopolitiikkaa ja etenkin ilmastojournalismia asiantuntevasti, kiihkottomasti ja kriittisesti.

Axel Bojanowski on saksalainen tutkija ja tiedetoimittaja, joka on kirjoittanut ilmastosta lähes 30 vuoden ajan sekä tiedejulkaisuihin että niin sanottuun valtamediaan: Nature Geoscienceen, Die Zeitiin, Der Spiegeliin, Süddeutsche Zeitungiin ja viimeksi Die Weltiin, jossa hänen tittelinsä on johtava tiedetoimittaja.

Bojanowskin tuorein kirja sai kustantajan toivomuksesta kammottavan nimen, suomeksi Kaikki mitä olet aina halunnut tietää ilmastosta, mutta et ole uskaltanut kysyä – Ilmastonmuutos painostusjärjestöjen ja tieteen välissä.

Teos sisältää 53 ytimekästä lukua, jotka on jaettu muutamaan teemaan: Kamppailu vaikutusvallasta, politiikan ja liike-elämän vaikutus tieteeseen, ihmisen vaikutus lämpenemiseen, ilmastokeskustelun polarisaatio ja ilmastojournalismin ylilyönnit.

Bojanowski vyöryttää tutkittua tietoa ilmastonmuutoksen historiasta sekä keskustelun molemmista ääripäistä. Osansa kritiikistä saavat sekä kansalaisjärjestöt että elinkeinoelämän lobbarit, mutta ennen kaikkea media.

Der Spiegelin toimituksessa oli oma ilmastokriisikokous 19. joulukuuta 2018. Bojanowski oli paikalla kuuntelemassa, kun toimituksen johto kertoi tähtireportteri Claas Relotiuksen palkittujen juttujen sisältäneen runsaasti sepitettyä aineistoa.

Bojanowski oli saanut lukea Relotiuksen tuoreimman ilmastonmuutosta käsittelevän reportaasin etukäteen siltä varalta, että siinä olisi jotain korjattavaa. Hän ehti ilmoittaa toimituksen johdolle, että juttu sisältää vakavia asiavirheitä.

Tarinassa väitettiin muun muassa, että Tyynenmeren Mikronesiassa sijaitseva Kiribatin saarivaltio on muka vajoamassa mereen. Sen pinta-ala (810 neliökilometriä) on kuitenkin pysynyt vakaana.

Asiantila on vahvistettu sekä paikan päällä että satelliittimittauksin. 2020-luvulla osa Kiribatin saarista on jatkanut kasvuaan.

Toimituksen johto ei piitannut kokeneen tiedetoimittajan varoituksista, vaan dramaattinen, haluttua narratiivia vahvistanut reportaasi julkaistiin kuudella aukeamalla, otsikolla ”Nass” (Märkää). Se ilmestyi marraskuussa 2018, sopivasti ennen Puolan Katowicessa pidettyä YK:n COP24-ilmastokokousta.

Relotiuksen huijaukset olivat alkaneet paljastua jo aiemmin samana syksynä. Hänen freelance-kollegansa Juan Moreno selvitti juurta jaksain, miten palkittu tähtitoimittaja oli petkuttanut lukijoita ja omia esimiehiään, jopa Der Spiegelin kuuluisaa faktantarkastusosastoa.

Relotius sai potkut ja Moreno kirjoitti tapauksesta kirjan, josta tehtiin myös menestynyt elokuva. Molemmat löytyvät hakusanoilla ”Tausend Zeilen Lüge” eli Tuhat riviä valheita. Viisi tähteä.

Der Spiegelin johdon tilaamassa asiantuntijaselvityksessä paljastui myöhemmin, että Relotius oli sepittänyt henkilöitä ja tarinoita lähes 60 artikkeliin. Kiribati-reportaasista paljastui, ettei toimittaja ollut edes käynyt Mikronesiassa, vaan koko juttu oli tehty hotellihuoneessa Los Angelesissa.

Bojanowski yrittää vastata monia askarruttaneeseen kysymykseen: miten on mahdollista, että arvovaltaisena pidetty, faktajournalismiin sitoutunut Der Spiegel meni näin pahasti lankaan?

Vastaus on kiusallinen. Ympäristöjournalismi on menettänyt itsenäisyytensä ja ajautunut ”ilmastolobbyn” vangiksi. Myös englanninkielinen media kärsii Bojanowskin mukaan samasta epäterveestä sidoksesta.

Tyypillistä on uutisointi hirmumyrskyjen aiheut­tamista tuhoista. Bojanowski vetoaa hallitusten ilmastopaneelin IPCC:n tuoreimpaan arviointiraporttiin, jonka mukaan näyttö hirmumyrskyjen lisääntymisestä ja voimistumisesta on heikkoa. Paljon puhutuista ääri-ilmiöistä vain lämpöaallot ovat kiistattomasti lisääntyneet  – muut ääriuutiset perustuvat ennustuksiin.

Toinen, jatkuvasti toistuva virhe on Bojanowskin mukaan luottamus ilmastomalleihin, joissa käytetään vanhaa, liioittelevaa päästöskenaariota nimeltä RCP8.5. Siihen sisältyvä päästökehitys on monesti todettu vanhentuneeksi, mutta kaikki tiedelehdetkään eivät ole sitä vielä hylänneet.

Bojanowski kutsuu RCP8.5 -tutkimuksia ”hyödyllisiksi kauhuskenaarioiksi”. Liioittelusta hyötyviä tahoja ovat median lisäksi muun muassa poliitikot, pankit, tutkijat ja aktivistit.

”Jos haluamme todella vähentää ilmastoa lämmittävien kasvihuonekaasujen päästöjä, meidän pitäisi ajatella ensisijaisesti faktoja eikä ajaa omaan viiteryhmäämme kuuluvien tahojen ideologisia etuja”, Bojanowski haastaa kollegojaan.

Bojanowski siteeraa yhdysvaltalaista tutkijaa Roger Pielke Jr:ia, joka on erikoistunut luonnonkatastrofien aiheuttamien vahinkojen mittaamiseen. Pielke ihmettelee tiedelehtien ja median kiintymystä RCP8.5:een. ”Jonain päivänä joudumme kysymään, miksi niin monet viisaat ihmiset käyttivät niin paljon aikaa mielikuvitusmaailman tutkimiseen”, hän toteaa.

Valitettavasti Bojanowskin kirja ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota, eikä sitä ole käännetty muille kielille. Mutta ei hätää, toisella kotimaisella on saatavissa niin ikään tuore ja aika lailla samansisältöinen opus, Anders Bollingin ja Svenolof Karlssonin Professionell klimatbevakning  – Guide för en konstruktiv journalistik.

Suomeksi kirjan nimi voisi olla ”Ammattijournalistin ilmasto-opas”, mutta valitettavasti sitäkään ei ole vielä käännetty suomeksi. Kirjan kustantaja on Ruotsin elinkeinoelämän media-instituutti, jota voisi verrata Suomen Elinkeinoelämän valtuuskuntaan Evaan. Olisi mainiota, jos myös Suomen kapitalisteilla olisi rohkeutta tällaisiin kirjallisiin ponnistuksiin.

Bolling on pitkäaikainen Dagens Nyheter -lehden erikoistoimittaja, joka on kirjoittanut paljon megatrendeistä. Hän toimi viime vuosikymmenellä myös lehtensä tulevaisuuskirjeenvaihtajana, hieman samaan tapaan kuin Helsingin Sanomien Heikki Aittokoski. Karlsson on kotoisin Etelä-Pohjanmaan Purmosta, ja hänellä on takanaan pitkä ura talous- ja tiedetoimittajana sekä Suomessa että Ruotsissa. Karlsson on kirjoittanut ja toimittanut yli 50 kirjaa ja saanut kirja-alan palkintoja molemmissa kotimaissaan.

Ammattijournalistin ilmasto-opas käsittelee pitkälti samoja teemoja kuin Bojanowskin kirja, mutta se on otteeltaan rennompi ja suunnattu nimenomaan toimittajille. Ansiokkaasti kuvitettu teos esittelee haastattelujen kautta tutkijoita, jotka suhtautuvat median lietsomaan ilmastopaniikkiin kriittisesti.

Bolling ja Karlsson antavat myös konkreettisia vinkkejä siitä, miten ilmastojuttuihin voisi löytää uusia, lukijoita kiinnostavia näkökulmia. Kirjan lopussa on käytännöllinen vinkkiluettelo, jonka avulla toisinajatteleva journalisti voi päästä alkuun.

Idealistalla ovat muun muassa ”täysin epä­realistisen” RCP8.5-päästöskenaarion rooli ilmastotutkimuksessa sekä IPCC:n taulukko äärisäiden lisääntymisestä. Kuten jo aiemmin opimme, ilmastopaneeli todistaa itse, ettei mitään tavanomaisesta vaihtelusta poikkeavaa ole vielä havaittu, paitsi niitä lämpöaaltoja, erityisesti suurkaupungeissa.

Hirmumyrskyt ovat toki aiheuttaneet entistä suurempia tuhoja, kun vahinkoja mitataan dollareilla ja euroilla. Kirjoittajat muistuttavat, että vahingot pitää normalisoida ennen historiallista vertailua: kun rakennuskanta hurrikaanien tiellä on moninkertaistunut, myös rahalla mitattu tuho on tietysti kasvanut, vaikka myrskyn voima olisi sama kuin sata vuotta sitten.

Hyvä jutunaihe olisi Karlssonin ja Bollingin mielestä myös katsaus atollisaarten ja alavien rannikkoalueiden pinta-alakehitykseen. Yleisö ehkä yllättyisi positiivisesti, jos se saisi tietää, etteivät atollit suinkaan vajoa mereen vaan suurin osa niistä jopa kasvaa.

Atollisaaret ovat muodostuneet muinaisten tulivuorten huipuille korallihiekasta, jota muodostuu koko ajan lisää, vaikka merenpinta hieman nousisi – kuten se on noussut jääkauden jälkeen jo yli 10 000 vuotta, yhteensä jo yli sata metriä.

Asian oivalsi ja selitti itse Charles Darwin 1842 ilmestyneessä kirjassaan. Jostain syystä media ei kuitenkaan yleensä muista mainita Darwinia pelotellessaan lukijoita saarten hukkumisella.

Viljelykasvien satoisuus on puolestaan parantunut viime vuosikymmenien aikana, osittain hiilidioksidilannoituksen ansiosta, ja helpottanut köyhien maiden ruokahuoltoa. Myös villi luonto vihertyy, biomassa kasvaa. Kiinnostavaa, eikö?

Entä mitä on saatu aikaan vuosikymmeniä kestäneillä satojen miljardien dollarien, eurojen ja juanien investoinneilla tuuli- ja aurinko­energiaan? Vuonna 2024 nämä muodikkaat energialähteet tuottivat kolme prosenttia ihmiskunnan energiantarpeesta. Se on tietysti parempi kuin ei mitään, mutta tuskin juhlan aihe.

Karlsson on haastatellut muun muassa arvostetun Det Norske Veritas -luokituslaitoksen toimitusjohtajaa Remi Eriksenia. Hänen arvionsa globaalin energiakäänteen tilanteesta vuonna 2023 oli lyhyt: ”Se ei ole vielä alkanut.”

Jos Bojanowskin, Bollingin ja Karlssonin johtopäätökset kuulostavat liian skeptisiltä, toimittajakollegoille voinee suositella vielä yhtä kirjaa, jossa käydään läpi ilmastonmuutosta, energiamurrosta, väestönkasvua sekä vuosisadan muita isoja ongelmia.

Tilastotieteilijä Hannah Ritchie on tutkija Oxfordin yliopiston globaalin kehityksen ohjelmassa ja apulaispäätoimittaja maailman tilaa tarkkailevassa Our World in Data -verkkojulkaisussa. Hänen ensimmäinen suurelle yleisölle tarkoitettu kirjansa ilmestyi niin ikään 2024.

Suomeksi teoksen nimi on ”Tämä ei ole ­maail­­manloppu”. Sen alaotsikon luulisi kiinnostavan myös suomalaisia toimittajia: ”Yllättäviä fak­toja, vaarallisia myyttejä ja toiveikkaita ratkaisuja tulevaisuudellemme Maa-planeetalla.” Ilmastonmuutoksen lisäksi Ritchie kertoo tilastojen avulla kestävästä kehityksestä, ilmansaasteista, metsäkadosta, ruoantuotannon ongelmista, luontokadosta, meriin päätyvästä muoviroskasta ja ylikalastuksesta. Vaikeita, ihmisen aiheuttamia ongelmia, jotka voidaan myös ratkaista ihmisen voimin.

Vuonna 1993 syntynyt Ritchie kertoo kärsineensä nuorempana ilmastoon ja muihin ongelmiin liittyvästä ahdistuksesta, mutta tulleensa toisiin ajatuksiin nähtyään ruotsalaisen lääkärin ja tilastotieteilijän Hans Roslingin esityksiä maailman tilasta.

”Olin ymmärtänyt maailman väärin, enkä vain hieman väärin”, Ritchie kertoo. Hän oli olettanut, että kaikki menee huonompaan suuntaan, mutta faktoihin vetoava Rosling vakuutti hänet siitä, että maailmanloppua voidaan lykätä. Ja mikä parasta, Rosling teki sen tavalla, joka ei saanut kuulijaa tuntemaan itseään idiootiksi.

Our World in Data -julkaisun tutkimuspäällikkönä Ritchie on tullut entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että Rosling oli oikeassa. Hänen aiemmat, virheelliset käsityksensä maailmasta perustuivat pitkälti median levittämiin juttuihin. Ne noudattivat aina samaa vanhaa kaavaa, jossa huono uutinen on hyvä uutinen, kun taas hyvä uutinen ei ole uutinen.

Tilastotieteilijän tehtävä ei ole kaivaa isosta datamassasta hauskoja tai kammottavia anomalioita tai anekdootteja, jotka voivat olla journalistin mielestä hyvinkin tärkeitä. Pääasia on iso kuva: mitä tilastot kertovat meille silloin kun tarkastelemme mahdollisimman pitkän ajan globaalia kehitystä.

Hyvä esimerkki on väestönkasvu. Ritchie muistuttaa, että lasten määrä on laskenut vuodesta 2017 ja lasku kiihtyy. Maapallon väkiluku nousee kuitenkin vanhusten lisääntymisen ansiosta yli kymmenen miljardin rajan, mutta viimeistään 2080-luvulla ihmisten absoluuttinen määrä alkaa laskea jyrkästi. Kasvihuonekaasujen päästöt ovat seuranneet tiukasti väestön määrää, joten on syytä olettaa, että nekin alkavat vähentyä omalla painollaan vuosisadan loppupuolella.

Ritchie tiedostaa tähän metodiin ja asenteeseen liittyvät riskit ja vakuuttaa, ettei hän ole mikään ilmastodenialisti. Päästöjen vähentämiseksi pitäisi hänen mielestään tehdä paljon enemmän kuin mihin kansainvälinen yhteisö on tähän mennessä pystynyt.

Yhdestä asiasta Ritchie on samaa mieltä Bojanowskin kanssa: lapsille ei pidä julistaa epätoivon sanomaa. Hänen mukaansa katastrofipuhe ja ongelmien vähättely ovat asenteina toistensa ääripäitä, jotka eivät koskaan kohtaa. Ritchie kysyy lukijaltaan: ”Mitä haittaa siitä olisi, jos sanomme, että on liioittelua puhua täystuhosta?”

Viestinnässä on löydettävä uusia keinoja. ”Olen vakuuttunut siitä, että on olemassa parempi, aiempaa optimistisempi ja rehellisempi keino päästä eteenpäin. [- -] Maailmanlopun skenaarioista on enemmän haittaa kuin hyötyä. Ne perustuvat usein virheisiin”, Ritchie perustelee tarvetta hyville ympäristöuutisille.

Tuhon profeettoja ja ilmastodenialisteja yhdistää lamaannuttava asenne.

Azerbaidžanin ilmastokokouksessa tehtiin sentään joitakin päätöksiä. Katsotaanpa.

Vanhat teollisuusmaat lupasivat yrittää kolminkertaistaa niin sanotuille kehitysmaille maksamansa ilmastorahoituksen. Mutta tavoite koskee vasta vuotta 2035. Ja se on vain tavoite, eikä sen seurannasta tehty mitään päätöksiä.

Kymmenessä vuodessa melkein kaikkien maiden johto ehtii vaihtua, ja vuonna 2024 istuneiden hallitusten puheet eivät välttämättä paina vaa’assa mitään. Voi käydä niinkin, että Pariisin sopimuksesta irtautuu USA:n perässä muitakin maita, jolloin ilmastorahoituksen lasku Suomen kaltaisille kilteille maille vain kasvaa.

Azerbaidžanin diktaattori Alijev kehaisi ko­kouk­sessaan, että myös hänen maansa on sitoutunut 1,5 asteen tavoitteeseen. Hän ei kuitenkaan perääntynyt pääasiasta: kehittyvillä mailla on oikeus tuottaa, myydä ja polttaa fossiilisia polttoaineita niin kauan kuin vanhoilla teollisuusmailla on elintasossa etumatkaa.

Alijev ei ole yksin. Kiina, Intia, Turkki ja Opec-maat voivat puhua kauniisti ilmastotoimista, mutta oman kansan elintason parantaminen on niille ykkösasia. Puheiden ja tekojen välillä on räikeä ristiriita.

Suomen tiedotusvälineet tekivät aivan oikean päätöksen jäädä pois UNFCCC:n COP29:stä. Emmehän me lähetä reporttereita myöskään muiden YK-järjestöjen kuten Unctadin, Undp:n, Ifadin, Unescon, Itun, Imon, Upun, Unidon tai Unwto:n vuosikokouksiin.

Mitä median sitten pitäisi tehdä? Mitä jos yleisölle kerrottaisiin vaihteeksi hyviäkin uutisia ympäristön tilasta. Lukijat voisivat itsekin punnita asioita ja miettiä erilaisten ilmastotoimien hyötyjä ja haittoja. Olisiko esimerkiksi energiatekniikan tutkimuksen rahoittaminen tärkeämpää kuin rahan lapiointi kehitysmaiden tuulimyllyihin ja muihin ilmastohankkeisiin?

Ilman optimismia ja faktoihin perustuvaa kriittistä asennetta mitään sopeutumista ei tietenkään kannata edes yrittää, vaan ainoa vaihtoehto on luovuttaa ja jatkaa eteenpäin Azerbaidžanin viitoittamaa tietä.

Ongelman on havainnut jopa ilmastoalarmistien suosikkitutkija Michael E. Mann, joka on käynyt lähes kahdenkymmenen vuoden ajan ”ilmastosotaa” denialisteina pitämiään skeptisiä tutkijakollegoita vastaan. Mannin mielestä Greta Thunbergin kaltaiset tuhon profeetat ovat aivan yhtä vahingollisia kuin denialistit, koska molempien asenne johtaa lamaantumiseen.

Bojanowskin, Bollingin, Karlssonin ja Ritchien­ ­kuvaama kolmas tie on mahdollinen. Meidän toimittajien on aika suhtautua ilmastolobbyn levittämiin kauhukuviin samalla skeptisyydellä, jolla suhtaudumme elinkeinoelämän ja poliitikkojen levittämään propagandaan. 

Kirjallisuutta: Axel Bojanowski: Was Sie schon immer übers Klima wissen wollten, aber bisher nicht zu fragen wagten. Der Klimawandel zwischen Lobbygruppen und Wissenschaft. Westend 2024; Anders Bolling & Svenolof Karlsson: Professionell Klimatbevakning. Guide für en konstruktiv journalistik. Näringslivets Medieinstitut 2024; Hannah Ritchie: Not the End of the World. Vintage 2024.

Matti Virtanen on toimittaja.