Vapaana virtaavat lohijoet ovat myös kulttuurinen arvo
Mikä on suojeltavaa kulttuuria? Onko asioita, joiden kulttuurisia arvoja ei ymmärretä?
Olen sivukorvin seurannut iänikuiselta tuntuvaa keskustelua Helsingin Vanhankaupunginkosken padon kohtalosta. Historiallisesti arvokkaana pidetty pato estää vaelluskalojen kuten lohen, meritaimenen ja vaellussiian nousun uomaa pitkin lisääntymispaikoille. Kaloja myös kuolee, kun ne paiskautuvat patoa vasten.
Viimeisin käänne asiassa taitaa olla se, että vihreiden kaupunginvaltuutettu, ympäristöministerinäkin toimiva Emma Kari teki aloitteen padon purkamiseksi. Helsingin Sanomat kertoi, että kaupunkiympäristölautakunta päätti jättää aloitteen pöydälle kahdeksi viikoksi.
Helsingin Vanhankaupunginkosken pato ja ympäristön rakennukset ovat kulttuurihistoriallisesti arvokkaita suojelukohteita. Ne ovat peräisin 1800-luvulta. Alueella itsellään on Helsingin historialle vieläkin varhaisempaa merkitystä: kaupunki perustettiin joen suulle 1550.
Asutusta paikalla on tietysti ollut jo kauan ennen tätä, ja vesireitti mereltä sisämaahan oli tärkeä ainakin jo tuhat vuotta ennen nykyisen padon rakentamista.
Keskustelussa padon kohtalosta asetetaan vastakkain kulttuurihistoria ja uhanalaiset vaelluskalat.
En mene tässä Vanhankaupunginkosken patokeskustelun yksityiskohtiin, koska en itsekään ole pysynyt niistä tarkasti perillä. Sen sijaan haluan nostaa patokeskustelun esimerkiksi itseäni harmittavasta seikasta:
Kun meillä suojellaan kulttuuria, suojelematta jää kuitenkin sellainen kulttuuri, jossa ihmisellä on ollut tiivis yhteys luontoon.
Suojelemme rakennuksia, kuten 1800-luvun patoja tai 1970-luvun ostoskeskuksia. Emme suojele ihmisten suhdetta lohijokiin, vaikka vaelluskaloja on kalastettu niin kauan kuin ihminen on jokien läheisyydessä asunut – ja aina siihen asti, kunnes joet padottiin. Tälle tiiviistä eläinyhteydestä kertovalle seikalle ei anneta samanlaista kulttuurista arvoa kuin vanhalle vesivoimalalle, vaikka vesivoima on ilmiönä paljon tuoreempi.
Lohijokien pitäminen avoimena on tärkeää luonnon monimuotoisuuden ja uhanlaisten lajien suojelemiseksi, mutta patokiistoissa on vastakkain myös kaksi ihmisen kulttuuriin liittyvää seikkaa: vesivoimalan historia sekä ihmisen suhde vaelluskaloihin.
Juha Kauppinen kuvaa Monimuotoisuus-kirjassaan, millaisia tunteita suurten lohijokien patoaminen aiheutti niiden varrella asuvissa ihmisissä. Ei ole kyse pelkästään kalastuksesta: vapaana virtaavilla joilla ja niihin nousevilla kaloilla oli myös monenlaista henkistä ja symbolista merkitystä. Samaa kuvaa tiedetoimittaja Tapani Niemi Lohen surma -radiodokumenttisarjassaan, erityisesti sen kolmannessa jaksossa.
Ihmisen kulttuuria on myös suhde luontoon ja muunlajisiin eläimiin. Ei ole tietenkään syytä suojella sellaisia tapoja kohdella eläimiä, jotka nykyisen tietämyksen mukaan aiheuttavat suurta kärsimystä. Mutta purkamalla padot tehtäisiin palvelus niin kaloille ja laajemmin jokien ekologialle kuin myös ihmisen ikiaikaiselle suhteelle virtaavaan veteen ja vaelluskaloihin.