Tutkijoiden katsaus tarinallisuuteen toimii vaikkapa kirjoitusoppaana
Meneillään oleva koronapandemia peruutti kirjallisuustapahtumat, ja huomasin, että itseltäni on siksi luiskahtanut ohi monen mielenkiintoisen kirjan ilmestyminen.
Tapahtumia on korvattu jossain määrin virtuaalitapahtumilla, mutta myönnän, että olen huono seuraamaan niitä. Olen tottunut olemaan tapahtumissa paikan päällä, eivätkä viralliset ohjelmanumerot ole olleet tapahtumien ainoa tai edes oleellisin anti: inspiroivimmat kohtaamiset ovat jo vuosia olleet minulle niitä, joita käydään takahuoneissa ja hotelliaamiaisilla.
Nyt sellaisten lisäksi ovat jääneet pois kokoukset, palaverit ja seminaarit. Etäkokouksissa ei jäädä puhumaan niitä näitä kahvitauoilla, intoilemaan kesken olevista kirjoista tai kertomaan, mitä omalta näppäimistöltä on syntymässä.
Yleensä kaikki tällaiset epäviralliset kirjallisuusihmisten kohtaamiset ovat pitäneet minut kärryillä siitä, mitä kiinnostavia kirjoja Suomessa ilmestyy. Sosiaalinen media ei näemmä riitä paikkaamaan tilannetta.
Harmillisen usein näköpiiristäni pois jääneet kirjat ovat olleet tietokirjoja. Tietokirjojen julkisuus on kovin vähäistä, ja toisaalta tietokirjoja ilmestyy paljon. Vaikka aihe olisi kuinka kiinnostava, tieto kirjan ilmestymisestä hukkuu helposti suohon.
Ja enhän voi edes tietää, mitä kaikkea minulta on jäänyt kokonaan huomaamatta! Käytännössä harmittelen vain sellaisia kirjoja, joihin kuitenkin olen jossain vaiheessa törmännyt.
Eräs kirja, jonka ilmestyminen meni keväällä minulta ohi, on Mikko T. Virtasen, Pirjo Hiidenmaan ja Jyrki Nummen toimittama Kertomuksen keinoin – Tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa. Havahduin kirjan olemassaoloon vasta loppukesästä. Olin joskus aikoja sitten kuullut, että tällainen kirja on tekeillä, mutta kun projektit kestävät ja kirjoja ilmestyy paljon, ei mielenkiintoistakaan teosta muista odottaa.
Joka tapauksessa kirja on nyt käsissäni ja luin sen suurella mielenkiinnolla. Tutkijoiden kirjoituskokoelmassa käsitellään tarinallisuutta tietokirjoissa, tieto- ja kaunokirjallisuuden eroja esimerkiksi suhteessa lähdeaineistoon sekä nykyjournalismille tyypillistä tarinallisuutta.
Kirjan aiheet ovat minulle monella tapaa läheisiä. Paitsi että olen kirjoittanut kauno- ja tietokirjallisuutta sekä journalistisia tekstejä, olen opettanut tietokirjallisuuden kirjoittamista ja tieteen yleistajuistamista.
Olen myös osaltani pohtinut tietokirjallisuuden ja tiedejournalismin tarinallisuutta kirjoissani Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle (Vastapaino, 2016) sekä Tietokirjailijan kirja (Docenco, 2019, kirjoitettu yhdessä Urpu Strellmanin kanssa). Näistä kirjoista ensimmäistä myös käsitellään Kertomuksen keinoin -kokoelmassa.
En tiedä, kuinka paljon keskustelu tietotekstien tarinallisuudesta on näkynyt muille kuin kirjoittaville ihmisille. Minähän elän kirjoittajakuplassa: elämänpiirini on täynnä kauno- ja tietokirjoittajia, kirjoittavia tieteentekijöitä, journalisteja ja käsikirjoittajia.
Kuplassani tarinallisuus on ollut iso puheenaihe jo vuosien ajan. Ensin alettiin puhua narratiivisesta journalismista (ehkä joskus vuoden 2013 tienoilla?), ja viime vuodet on intoiltu luovasta tai tarinallisesta tietokirjallisuudesta. Keskustelu ei ole kuitenkaan ollut pelkästään innostunutta: aiheena ovat olleet myös tarinallisuuden vaarat ja kertomusten etiikka.
Kertomuksen keinoin -kirjoituskokoelmassa avataan tarinallisuuden trendiä mediassa ja tietokirjallisuuden eri muodoissa. Tiedettä yleistajuistavaa tietokirjallisuutta käsitellään usean tekstin voimin, ja lisäksi käydään läpi tarinallisuutta muun muassa essee-, matka- ja surukirjallisuudessa (joka siis käsittelee esimerkiksi läheisen kuolemaa tai omaa sairastumista).
Kertomuksen vaarat -tutkimusprojektissa mukana olevat Maria Mäkelä ja Laura Karttunen pureutuvat osuudessaan ”tarinalliseen yksilöjournalismiin”, joka on nykyhetken narratiivista journalismia hyvin kuvaava termi ja erottaa sen 1960-luvulla alkunsa saaneesta narratiivisesta journalismista, sellaisesta, jota esimerkiksi Truman Capote tai Norman Mailer kirjoittivat. Teksti avasikin onnistuneesti näiden kahden journalistisen kulttuurin eroja.
Ehkäpä erityisen tyytyväinen olin Mikko T. Virtasen tekstiin, jossa hän havainnollisti tiedettä yleistajuistavalle kirjallisuudelle yleisiä kertomuslajeja. Artikkelissa tarkastellaan Ilkka Hanskin kirjaa Tutkimusmatkoja saarille, jossa ekologista tietoa kehystetään omakohtaisin muisteluksin, ”seikkailukertomuksin” ja tuokiokuvin. Kerrontaratkaisu on samantyyppinen kuin vaikkapa Tuomas Aivelon Loputtomat loiset -kirjassa, josta olen kirjoittanut blogiinkin.
Kuten aiemmin kirjoitin, olen saanut pähkäillä tarinallistamisen kommervinkkejä monelta kantilta. Monet aiheesta tekemäni huomiot ovat syntyneet oman kirjoittamisen myötä, ja on varmasti paljon seikkoja, jotka ovat esimerkiksi kirjallisuustieteilijöille peruskauraa, mutta minunkaltaiselleni luonnontieteilijän pohjakoulutuksella operoivalle kirjoittajalle suhteellisen sumeita. Tarinallisuudesta on puhuttu paljon, mutta suomenkieliset kokonaisesitykset ovat olleet vähissä. Kirja tulee tarpeeseen. Erääseen aiempaan suomenkieliseen kirjaan voi tutustua tässä bloggauksessa.
Koska kirjoitan itse paljon ja minulla on käytännössä aina jokin kirjaprojekti kesken, huomaan heijastavani lukemaani aina omaan keskeneräiseen tekstiini.
Siksi luin Kertomuksen keinoin -kirjaa nyt paljolti kirjoittamisoppaana. Tekijät eivät varmaankaan olleet sitä sellaiseksi tarkoittaneet, mutta hyvä kirja ottaa haltuunsa monenlaisia rooleja.
*
Mikko T. Virtanen, Pirjo Hiidenmaa ja Jyrki Nummi (toim.): Kertomuksen keinoin – Tarinallisuus mediassa ja tietokirjallisuudessa. Gaudeamus, 2020
