Kesälukemistoa: Luonto taisteli - biologit kertovat

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Aion seuraavina viikkoina antaa blogissa tietokirjavinkkejä kesäksi. Kaunokirjoista blogataan paljon, tietokirjoista vähän vähemmän. Tämä bloggaus on siis TIINAN KESÄLUKEMISTON ensimmäinen osa.

Ensimmäinen kirjavinkkini:

Tuomas Aivelo: Loputtomat loiset (Like, 2018)

*

Luin lapsena ja nuorena todella paljon. Siis todella, todella paljon, suorastaan sairaalloisesti. Ensin luin kaiken mahdollisen Keravan kirjaston lasten- ja nuortenosastolta, sitten siirryin aikuistenosastolle Agatha Christien tuotannon kautta.

Eräs suuresti rakastamani kirjallisuudenlaji oli eläintieteilijöiden kirjoittamat omaelämäkerralliset kirjat. Lajityyppi on niin yleinen, että se ansaitsisi oman nimen. Luin esimerkiksi Dian Fosseyn Sumuisten vuorten gorillat ja Jane Goodallin kirjoja, kotimaisista muun muassa Sesse Koiviston kuvauksia elämästä Korkeasaaressa.

Nyt aikuisena suhtaudun tähän lukumieltymykseeni hieman kaksijakoisesti. Osa kirjoista on varmasti ollut erinomaisesti kirjoitettuja, ja vaikkapa Jane Goodallin työ on ollut tieteenhistoriallisesti merkittävää – ja siten tietysti lukemisen arvoista.

Osa lukemistani kirjoista kuvasi kuitenkin todellisuutta, joka onneksi on jo ohi. Lapsena en niiden sisältämää epäeettisyyttä tajunnut. Muistan esimerkiksi pitäneeni kovasti teoksesta, jossa kuvattiin eläinten pyydystämistä Afrikasta eurooppalaisia eläintarhoja varten. (En valitettavasti muista kirjan nimeä tai tekijää.) Eläimiä, niin nisäkkäitä, lintuja kuin matelijoita ja sammakkoeläimiäkin, pyydystettiin ja ostettiin sitä mukaa kun niitä eteen sattui. Kaikkia ei tunnistettu eikä niiden elintapoja tunnettu. Laivamatkalla Eurooppaan eläimiä kuoli valtavat määrät, kun edes niiden ruokavaliota ei ollut aina tiedossa.

Lapsena kirja oli minusta hieno ja siinä kuvattu työ suorastaan kadehdittavaa. Nyt maailma on muuttunut: Eläimiä kyllä kaadetaan salaa tai pyydystetään ja salakuljetetaan edelleen muualle, mutta kyseisestä bisneksestä ei enää voisi kirjoittaa ihannoivaa kirjaa. Salametsästys ja -pyynti tunnustetaan rikollisuudeksi, ja oikeat eläintarhat saavat asukkinsa muilla tavoin kuin luonnosta pyytämällä.

Joka tapauksessa tosipohjaiset kirjat, joissa eläintieteilijät ja muut biologit kertovat kenttätöistään ja eläinystävistään (sallittakoon tämä lapsellinen termi), ovat olleet itselleni tärkeitä. Lukion jälkeen lähdin itsekin opiskelemaan biologiaa. En lopulta kuitenkaan suuntautunut eläinystävien pariin vaan molekyylibiologiaan.

*

Tuomas Aivelo jatkaa alkukeväästä ilmestyneellä Loputtomat loiset -kirjallaan kenttätöistään kirjoittavien eläintieteilijöiden perintöä. Aivelo on biologi, jonka Tiede-lehden sivuilla ilmestyvää blogia kannattaa seurata. Hän on tehnyt väitöskirjaansa varten loistutkimuksia Madagaskarin hiirimakien parissa, ja nyt hän tutkii Helsingin rottapopulaation loisia.

Loputtomat loiset on pohjimmiltaan melko perinteisesti rakennettu tietokirja. Kenttätyön kuvaukset ja nimellään esiintyvät hiirimakit pääsevät esiin lyhyehköissä katkelmissa, eräänlaisissa varsinaisen tietotekstin johdannoissa. Aivelo kertoo kirjassa muun muassa erityyppisistä loisista, loisten ja isäntälajien monimutkaisista suhteista ja suhteiden evoluutiosta, tautien tarttumisen biologiasta ja ihmiskunnan yrityksistä päästä eroon tartuntataudeista.

Tuomas Aivelo on sujuva kirjoittaja, jonka ajatus etenee koko ajan loogisesti ja uutta avaten. Ajattelen mielelläni, että ahkera kirjoittaminen blogiin todella näkyy kirjankin mittaisen tekstin sujuvuutena. (Todellisuudessa en tietenkään tiedä, mistä sujuvuus on peräisin – mutta aion silti suositella tutkijoille ja muille asiantuntijoille blogin pitämistä ja korostaa, että se on hyvää harjoittelua kirjan kirjoittamista varten.)

Siitä olen erityisen tyytyväinen, että biologipiireistä nousee koko ajan uusia kirjantekijöitä ja tieteen yleistajuistajia. Nykyaikainen biologia on valtava sateenvarjo, jonka alta löytyy pienempiä tieteenaloja mikrobiologiasta kehitysbiologiaan ja kasvifysiologiasta bioinformatiikkaan. Kaikki nämä biologian rönsyt kaipaavat kirjoittajia ja kansantajuistajia. 

Näkökulmia elämään löytyy valtavasti, ja on hienoa, että suomalaiseen biologiaan on pesiytynyt yleistajuisen kirjoittamisen kulttuuri. Loputtomien loisten lisäksi haluan mainita Liisa Ukkola-Vuotin viime vuonna ilmestyneen kirjan Musikaaliset geenit (S&S). Siinäkin elämää tarkastellaan biologin silmin: tarkastelukohteena on tällä kertaa ihminen ja näkökulma on ihmiskunnan musikaalisuudessa.

Biologiasta todella on moneksi.