Tutkija olisi hyvä ratas yrityksen koneistoon
Kuinka paljon tiedettä saa ajatella hyötynäkökulmasta?
Suuresti arvostamani tiedetoimittaja ja -kolumnisti Susanne Björkholm kirjoitti tänään Helsingin Sanomien tiedesivuilla tieteen hyödyistä yhteiskunnalle. Koska olen itsekin kirjoittanut asiasta paljon (esim. tässä, tässä ja tässä), ajattelin kommentoida kolumnia.
Tekstissä Björkholm kritisoi hallituksen aikeita leikata merkittävästi rahaa yliopistoilta. Yliopistojen rahoituksen romahdus kurjistaa opetusta entisestään. Jo nyt Suomessa on yhtä yliopisto-opettajaa kohti valtava määrä opiskelijoita, paljon enemmän kuin yhdysvaltalaisissa tai brittiläisissä korkeakouluissa.
Myös korkeakouluissa tehtävä perustutkimus kärsii leikkauksista. ”Täytyy olla harvinaisen typerä ja likinäköinen heikentääkseen perustutkimuksen jo nyt kurjistettuja toimintaedellytyksiä leikkaamalla siltä määrärahoja”, kirjoittaa Björkholm, enkä voi kuin olla täsmälleen samaa mieltä. Samoin olen yhtä mieltä muun muassa tieteen taloudellisesta ja henkisestä autonomiasta, ”hyödyttömän” tutkimuksen tärkeydestä ja vaikka mistä Björkholmin peräänkuuluttamasta asiasta.
Jostain olen kuitenkin eri mieltä. Susanne Björkholm kirjoittaa nimittäin näin: ”Tieteellisessä koulutuksessa ei ole tarkoitus kasvattaa tuottavia rattaanosia yrityksiin kilpailukykyä nostamaan eikä puhuvia päitä kommentoimaan hallitusten talouspoliittisia neronleimauksia.” Tähän virkkeeseen tartun.
Tieteentekijästä ei tietenkään pidä tulla liukuhihnalla tuotettua rattaanosaa tai lausuntoautomaattia, sellaista, että hänet voisi korvata kuka tahansa muu samalla liukuhihnalla tuotettu. Tutkijankoulutuksessa kehitettäviä hyveitä ovat itsenäinen ajattelu, analyyttisyys ja kyky luoda jotain uutta ja odottamatonta eikä vain palvella vanhaa. Tutkijankoulutuksessa pitää mennä tiede – ja vain tiede – edellä.
Mistä siis oikeastaan olen eri mieltä?
Lopputuloksesta. Minä nimittäin haluan tutkijat yritysten rattaanosiksi ja hallitusten neronleimausten kommentoijiksi.
Kaiken pitää kuitenkin lähteä yritysten ja yhteiskunnan asennemuutoksesta. Tutkijan ei pidä kasvamalla kasvaa koneistonosaksi, vaan yritysten pitää muuttua sellaisiksi, että ne haluavat palkata tohtorikoulutettuja ”kilpailukykyä nostamaan” (Björkholmin inhoama ilmaus). Samoin politiikanteon pitää muuttua niin, että tutkimustiedolla on siinä aiempaa suurempi rooli.
Tutkijat ovat valmiita tekemään: heiltä kyllä irtoaisi innovaatioita (toinen Björkholmin inhoama ilmaus) ja analyysejä.
Ongelma on se, että yhteiskunta ei osaa hyödyntää tiedettä tarpeeksi paljon. Me emme kouluta liikaa tohtoreita. Me vain työllistämme heitä liian vähän.
Koska tutkijoita ei osata hyödyntää, tieteeltä on niin kovin helppo leikata rahoitus pois. Nips vain.