Tuore tietokirja susista todistaa, kuinka iso ote Suomesta metsästyksellä on

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Ehkä joskus seitsemisen vuotta pyörittelin mielessäni sopivaa tulokulmaa susista kertovaa tietokirjaa varten. Sain mielestäni loistavan idean: viettäisin aikaa patikoimalla koirani kanssa susialueilla, yöpyisin teltassa ja olisin koirineni kaiken tavoin loistava ”susisyötti” – paitsi että tulisin todellisuudessa havainnollistaneeksi sen, kuinka vähän sudesta on vaaraa ihmiselle ja kuinka hyvin se väistää ihmistä.

Muut kirjaprojektit ajoivat idean yli enkä sitä koskaan toteuttanut. Hyvä niin! Vastaavaan ajatukseen nojaava kirja on nimittäin juuri ilmestynyt, ja väitän, että Mia Takulan Susien mailla on toteutettu omistautuneemmin ja asiantuntevammin kuin mihin olisin itse kyennyt.

Takula vietti kirjaa varten 150 yötä suomalaisilla susireviireillä, hiihti ja telttaili, rämpi soilla ja väisteli kulkukelvottomia hakkuuaukeita. Susien läsnäolosta kertoivat tassunjäljet lumessa ja mudassa, ulostekasat ja virtsamerkinnät, vanhat ja tuoreet raadot ja joskus harvoin myös ulvonta. Sutta on vaikea kohdata, sillä se pyrkii väistämään ihmistä. 

Takulan kirja on ennen kaikkea kuvaus suomalaisesta luonnosta, sen parhaimmillaan tarjoamasta hiljaisuudesta, yötaivaasta ja kastautumaan houkuttelevista järvistä. Luonto houkuttelee olemaan yksin ajatusten kanssa, ja kun Takula ensin ottaa urakakseen viettää öitä metsässä, lopulta sieltä on vaikea pysyä poissa. Pakolliset tauot retkeilyssä tuottavat lähes fyysistä kaipausta. Luonnossa kulkiessa on aikaa ajatella, ja kirjan teema liikkuukin susista paljon yleisemmälle tasolle, ihmisen ja muiden eläinten suhteeseen.

Vaikka luonto näyttäytyy kirjassa turvallisena ja lohdullisena paikkana, kaikki siellä ei ole hyvää ja kaunista. 

Suomalainen metsätalous on tietenkin koko ajan läsnä Takulan päiväkirjamaisessa kerronnassa. Hän ei liiku suojelualueilla kuin satunnaisesti; susireviirit sijoittuvat pääasiassa aivan tavalliseen suomalaiseen luontoon, eli siihen, jonka suot ovat säännönmukaisesti ojitettuja, metsät täynnä tasaikäisiä puita ja avohakkuuaukkoja. Kaikkialle kulkevat metsäautotiet. 

Metsätalouden muokkaamaa maisemaa hätkähdyttävämmin kirja kuitenkin todistaa metsästyksen läsnäolosta Suomessa. Metsästys on kuin mafia, joka on suomalaisessa luonnossa läsnä kaikkialla. On metsästystorneja ja ampumalavoja, passipaikkoja, riistapeltoja, kauriinruokintapaikkoja, metsästysmajoja, loukkuja ja pienpetohaaskoja. 

Niitä ei näe kansallispuistoissa, ja siksi mielestään paljonkin metsissä liikkuvat eivät ehkä hahmota, kuinka järeä ote metsästyksellä on luonnosta. Suomalaisista vain viidellä prosentilla on metsästyskortti, mutta silti harrastus muistuttaa olemassaolostaan kaikkialla. 

Rakennelmien ja ruokintapaikkojen lisäksi Takula retkikumppaneineen törmää maastoon jätettyihin riistakameroihin, jotka on epäilemättä monesti pantu paikalleen nimenomaan susia varten. 

Tässä yhteydessä kannattaa muistaa, että suden yleisin kuolinsyy Suomessa on salametsästys. Monelta susireviiriltä, joilla Takula vierailee, onkin viime vuosina kadonnut jopa kokonaisia susilaumoja tai vähintääkin laumat ovat hajonneet alfayksilöiden kuoltua. 

Metsästys on Takulan kerronnassa läsnä myös ihmisinä ja tekoina. Yhtäkkiä teltan ympärillä on käynnissä hirvijahti, ja toisen kerran asemiehet ovat tukkineet tien eivätkä ole päästää Takulaa poistumaan autollaan. Vuodenajasta tai vuorokaudenajasta riippumatta jostain tuntuu aina kuuluvan laukauksia. 

Suomi on täynnä myös metsästysrikoksia, joihin on todella vaikea puuttua. Metsäautoteillä ajellaan kummalliseen aikaan, ja joskus niiltä löytyy tuoreita merkkejä laittomasta metsästyksestä. Kerran Takulan autonrenkaaseen on ilmestynyt viilto. 

Susikannan tilanteen ja metsästyksen vahvan otteen valossa tuntuu kovin kyyniseltä, että Suomessa kerätään parhaillaan nimiä kansalaisaloitteeseen suden ”kannanhoidollisen metsästyksen” aloittamiseksi. 

Eikö susia ole jo tarpeeksi vähän? Eikö metsästäjien ote Suomen luonnosta ole jo tarpeeksi suuri? Miksi metsästykselle pitää uhrata luontoa aina vain enemmän ja enemmän?

Onko meidän luontomme tosiaan olemassa ensisijaisesti metsästäjiä varten?

Mia Takulan kirja on varmasti tarkoitettu ennen kaikkea heille, joita luonnossa kulkeminen arveluttaa ja joista susi tuntuu varteenotettavalta uhalta. Toivottavasti kirja myös päätyy tällaisten ihmisten käsiin. Takula käyttää kirjassaan kaikista eläimistä hän- ja he-sanoja (ihmisistäkin!), ja vaikka hän perustelee ratkaisunsa, arvaan, että moni kirjaan epävarmana tarttunut kokee valinnan etäännyttäväksi. 

Kannustan jatkamaan lukemista: tapaan tottuu nopeasti, ja luontohavainnoissa viipyilevä kerronta on kaunista, vaikka suurpedot eivät olisikaan valmiiksi lähellä sydäntä. 

*

Mia Takula: Susien mailla. Docenco, 2020

Susien mailla

Korjaus 20.9.2020: Muutettu Takulan metsässä viettämä aika sadasta päivästä sataanviiteenkymmeneen yöhön.