Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Huippuvuorten valkoinen kuningas ja suomalainen metsän rakki

Blogit Tarinoita tieteestä 5.9.2020 15:46
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara - avatar
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Varhain viime viikon perjantaina jääkarhu hyökkäsi leirintäalueelle Huippuvuorten Longyearbyenissa ja tappoi teltassa nukkuneen miehen. Myös karhu kuoli, kun muut paikalle olleet ihmiset ampuivat sitä. Yle kertoi tällä viikolla, että tilanteessa oli läsnä myös yksi suomalainen. On helppo ymmärtää, että tapahtuma oli paitsi vaarallinen, myös traumaattinen ja surullinen kaikille mukana olleille. 

Paikalliset viranomaiset tutkivat vielä tapausta: paitsi että onnettomuudessa kuoli ihminen, siinä kuoli myös jääkarhu, eikä Huippuvuorilla koskaan suhtauduta kevytmielisesti edes jääkarhua kohti ampumiseen. 

Kävin Huippuvuorilla kaksi vuotta sitten, joten traagisen tapahtuman ympäristö, myös kyseinen leirintäalue, on jonkin asteisesti tuttu. Nyt olen seurannut reaktioita, joita tapahtuma on herättänyt asukkaissa ja turisteissa esimerkiksi paikallislehti Svalbard Postenissa, verkkolehti Icepeople.netissä sekä sosiaalisessa mediassa. 

Huippuvuorilla asuu enemmän jääkarhuja kuin ihmisiä. Jälkimmäisiä on noin 2 500, karhuja taas 3 000. Ihmiset ovat käytännössä pakkautuneet 2 000 asukkaan Longyearbyeniin ja 500 asukkaan Barentsburgiin. Turisteja saarilla käy vuosittain moninkertainen määrä vakiasukkaisiin verrattuna. 

Millaista keskustelua tapahtuma sitten sai aikaan?

Jos mukaan ei lueta surunvalitteluja, aivan ensisijaisesti keskusteluissa nousi esiin huoli jääkarhuista. Oikeastaan se oli keskustelujen ainoa merkittäväksi noussut teema.

Arktisen merijään määrä vähenee ilmastonmuutoksen edetessä, ja jääkarhujen ravinnonsaanti häiriintyy. Se ehkä on tuoreenkin jääkarhuhyökkäyksen taustalla. On vuodenaika, jolloin jää on vähimmillään, ja Huippuvuorilla on ollut poikkeuksellisen lämmin kesä. Karhut joutuvat kävelemään ravintoa etsiessään pitkiä matkoja.  

Jääkarhu onkin laji, jolle ilmastonmuutos on aivan erityisen suuri uhka. Lisävaikeuksia sille ei haluta, ja siksi Huippuvuorten pienestä ja hyvin tunnetusta jääkarhupopulaatiosta ei haluta menettää yhtään yksilöä.

Huippuvuorilla jääkarhu on myös vetonaula. Äärimmäisissä olosuhteissa elävä jättiläinen kiinnostaa ihmisiä, ja vaikka niitä harvoin osuu turistien silmiin, pelkkä jääkarhun läsnäolo tekee Huippuvuorista osaltaan kiinnostavan retkikohteen. 

Moderni turisti osaa kuitenkin vaatia eettistä luontosuhdetta. Huippuvuorille lähtevät matkailijat ovat ehkäpä erityisen luontotietoisia eivätkä he tule paikalle, jos jääkarhuja ammuttaisiin retkien turvaamiseksi, pidettäisiin vangittuna tai houkuteltaisiin näkyviin ruoalla. Myös moni saarilla vakituisesti asuva on saapunut alueelle sen luonnon takia.

Monen kommentoijan kritiikki kohdistui siihen, että Longyearbyenissä leiriydytään paikkaan, joka ei ole täysin turvallinen ja jossa karhuvaaraan on mahdollista joutua. Käytännön järjestelyjä leirintäalueella arvosteltiin. Sellaisia tilanteita, joissa karhu on pakko ampua, ei haluta syntyvän.

En voi olla vertaamatta Longyearbyenin jääkarhusuhdetta Suomen susisuhteeseen. Kotimaassamme julkisuudessa on viime päivinä ollut kansalaisaloite, jossa vaaditaan lakia suden kannanhoidollisen metsästyksen aloittamiseksi. Aloitteen toimeenpanijoina on Metsästäjäliiton sekä Maa- ja metsätaloustuottajain liiton henkilöitä. Aloitetta perustellaan muun muassa ihmisten ja metsästyskoirien turvallisuuden takaamisella. 

Jääkarhun ja suden vaarallisuutta ei tietenkään voi millään tavalla verrata toisiinsa. Jääkarhu, jopa 700 kg painava peto, on kohdattaessa ihmiselle  äärimmäisen vaarallinen. Ihminen on jääkarhulle ruokaa.

Susi taas ei ole kohdatessa ihmiselle vaarallinen, mutta koiralle yleensä on. Meidän ei ole tarvinnut suitsia omaa käyttäytymistämme suden takia. Suomessa voi retkeillä ja telttailla mielin määrin – susi ei hyökkää kimppuun. Ainoat seikat, jotka meidän täytyy ottaa suden takia huomioon, liittyvät kotieläimiimme. 

Koiraa ei pidä jättää pihalle narun päähän tai heppoiseen aitaukseen, ja lampaat pitää suojata susireviirillä petoaidoin tai riittävällä valvonnalla. Metsästyskoiran päästäminen itsenäisesti maastoon sisältää ilman suttakin paljon riskejä: ajossa olleita koiria jää vuosittain autojen alle, ja jopa hirven potku voi olla koiralle kohtalokas. Lemmikin päästäminen luontoon ilman valvontaa on valinta. 

Huippuvuorilla karhuvaara vaikuttaa ihmisten elämään paljonkin. Alueella on velvoite kantaa tarpeeksi järeää asetta kaikkialla taajamien ulkopuolella. Silloin tällöin poliisit joutuvat häätämään jääkarhuja myös Longyearbyenin keskustasta. Vähän aikaa sitten aikuinen naaraskarhu ja sen pentu rauhoitettiin ja kuljetettiin pois asutuksen läheltä.

Eri karhulajien vaarallisuudesta kertoo leikkimielinen loru: If it’s black, go back. If it’s brown, lay down. If it’s white… say good night! 

Jääkarhun yksiselitteisestä vaarallisuudesta huolimatta en törmännyt sosiaalisessa mediassa yhteenkään Longyearbyenin tapahtumia koskevaan kommenttiin, jossa olisi ehdotettu esimerkiksi kaikkien taajaman lähistölle tulevien jääkarhujen ampumista, ”kannanhoidollista metsästystä” tai muita sellaisia toimenpiteitä, joita Suomessa jatkuvasti vaaditaan sutta koskevassa keskustelussa. 

Miksi Huippuvuorilla surraan kuollutta jääkarhua ja paheksutaan jopa ihmisen kimppuun hyökänneen karhun ampumista, kun taas Suomessa pelätään ja vihataan kymmenen kertaa pienempää petoa, joka ei ole hyökännyt ihmisen kimppuun sukupolviin?

Huippuvuorelaisten karhusuhdetta on käyty läpi AntroBlogi-kollektiivin Naapurina jääkarhu -hankkeessa.

Päätelmät sallivan ja ihailevan jääkarhusuhteen syistä liittyvät muun muassa asukkaiden taustaan, jääkarhun olemukseen sekä turismiin. 

Itse ajattelen, että jollain paradoksaalisella tavalla nimenomaan se, että susi ei ole vaarallinen ihmiselle, tekee siitä helpon kohteen vihalle. 

Karhu, myös oma kotoinen karhulajimme, on jättiläinen meihin verrattuna ja kohdattaessa ehdottomasti sutta vaarallisempi. Kömpelön oloisessa mutta kiipeilevässä, takamuksellaan istuvassa ja paljon etukäpäliään käyttävässä karhussa on jotain ihmismäistä: me samaistumme siihen, mutta lopulta päädymme katsomaan sitä ylöspäin, ihaillen. Näin ovat ilmeisesti tehneet jo alueemme muinaiset asuttajat.

Susi on karhuun verrattuna pelkkä metsän rakki, joka vie meiltä lähinnä saaliimme ja siten ylpeytemme, eikä mikään ole yhtä täynnä kaunaa kuin ylpeytensä menettänyt ihminen.

Ihmislaji on kuitenkin niin kekseliäs, älykäs ja teknisesti lahjakas, että toivoisin sen ratkovan konfliktit muiden lajien kanssa muuten kuin tappamalla. 

Ymmärrän hyvin sitä henkilöä, joka laukaisi kiväärinsä leirintäalueella Longyearbyenin kupeessa, mutta suhteessa susiin – suhteessa aivan kaikkiin maapallon eläinlajeihin – voimme toimia toisin.