Tietokirjaniksejä, 4. osa: Älä tee näitä virheitä
Niksisarjani neljännessä osassa lähden liikkeelle negaation kautta: millaisia virheitä tietokirjan kirjoittaja voi tehdä?
Sinänsähän pieleen voi mennä aivan kaikki, mutta tähän olen koonnut ajatuksia, joita minulle on syntynyt erityisesti aloittelevien tietokirjailijoiden työskentelyä seuratessa. Jotta en vaikuttaisi liian negatiiviselta, tiivistän viestini heti alkuun tällaiseksi: ole aavistuksen kärsivällisempi ja paljon rohkeampi.
Hyvin harvoin on kyse siitä, etteikö kirjoittajasta olisi toteuttamaan hienoja suunnitelmia. Paljon useammin on kyse siitä, etteivät suunnitelmat ole niin hienoja kuin olisi mahdollista.
Edellisissä bloggauksissani käsittelin jo kirjaidean hiomisen sekä kokonaisuuden eheyden tärkeyttä. Muistutan niistä edelleen. Ensimmäinen kohtani onkin tämä: 1) Kirjoittajalla on yleensä liian kiire aloittaa. Idean ei anneta hautua eikä sen hiomiseen käytetä aikaa.
Liian varhaisesta kirjoittamiseen ryhtymisestä on sekin haitta, että se lukitsee tekstin ratkaisut kirjoittajan mielessä. Ilmiöllä on varmaan psykologinen pohja ja jokin hieno nimitys. Kirjoittajien on hyvin vaikea ajatella kokonaisuutta aivan uusiksi. Kaikenlaista hiomista osataan kyllä tehdä ja yksittäisiä elementtejä muuttaa. Kun ajatukset ovat kerran lähteneet johonkin suuntaan, täysin toisenlaista polkua ei kuitenkaan osata enää edes kuvitella.
Liian aikainen kirjoittamisen aloittaminen vaikeuttaa myös kokonaisuuden rajaamista, kun alun innostuksessa on lähdetty rönsyilemään moneen turhaan suuntaan. Purkaminen on kirjoittajalle usein tavattoman vaikeaa, ja on vaikea löytää idean ydintä, jos kirjoittaessa on ehditty jo haahuilla sivupoluilla, autiomaissa ja toisilla planeetoilla.
Muita usein huomaamiani virheitä ovat nämä:
2) Liian kapealle yleisölle kirjoittaminen. Tämä kohta liittyy alussa mainitsemaani rohkeuden puutteeseen. On hyvä tuntea yleisönsä, ja on myös hyvä, ettei kirjoittaja yritä tavoitella kirjallaan ”kaikkia” – siihen tuskin kukaan pystyy.
Yleensä aloittelevien tietokirjoittajien kohdalla ongelma on kuitenkin toisenlainen. Kirjoittaja ei kykene kuvittelemaan kirjalleen muuta yleisöä kuin jonkin hyvin tuntemansa ryhmän ja tyytyy siksi kirjoittamaan vain sille. Tähän syyllistyvät erityisesti asiantuntija- ja tutkijataustaiset kirjoittajat. Omaa osaamista ja suuremman yleisön kiinnostusta epäillään, ja siksi kirjoittaja pysyy mukavuusaluellaan. Älä tee näin!
Kirjoita aiheesta, jonka tunnet hyvin, mutta tee se niin, että mahdollisimman laaja yleisö kykenee siitä lukemaan.
3) Kirjoittaja yrittää toteuttaa monta kirja-ideaa yhtaikaa. Tällä en tarkoita sitä, että työpöydällä tosiaan olisi useampi kirjaprojekti, vaan sitä, että yhteen projektiin on tungettu ideoita ja materiaalia usean kirjan edestä. Kirjoittaja on innoissaan projektistaan, hän rakastaa aineistoaan ja ideoitaan, hän haluaa kurkotella moneen suuntaan ja tarjota jokaiselle lukijaryhmälle jotain. Lopputulos ei ole kuitenkaan eheä eikä intensiivinen. On parempi jakaa suunnitelma oikeasti useaksi projektiksi ja luottaa siihen, että maailma antaa mahdollisuuden kirjoittaa vielä toisenkin kirjan. Kaikkea innostavaa ja tärkeää ei tarvitse työntää yhteen kirjaan. Ne syövät tehoja toisiltaan.
4) Todellisuutta pyritään toistamaan uuvuttavan tarkasti. Ihmiset, jotka aikovat kirjoittaa tietokirjan, suhtautuvat yleensä tietoon ja sen totuudellisuuteen varsin kunnianhimoisesti. Tämä onkin hieno lähtökohta. Pahimmillaan sisäinen pakko tarkkuuteen ja kaiken raportoimiseen muuttaa kuitenkin tekstin lukukelvottomaksi ja projektin päättymättömäksi. Kirjoittaja ei enää erota olennaista epäolennaisesta. Tämä kysymys liittyy vaikkapa siihen, onko kirjoittajan pakko kertoa myös pandemiasta ja esimerkiksi maskien käytöstä, jos kirja noin suunnilleen sijoittuu vuosiin 2020-21. Ei ole, jos se ei liity aiheeseen.
Toistan siis vielä: ole kärsivällinen ja kunnianhimoinen. Kumpikin antaa pohjaa toiselle.
*
Sarjan edelliset osat ovat tässä:
Tietokirjaniksejä, 1. osa: Kaikkein tärkeintä on hyvä idea
Tietokirjaniksejä, 2. osa: Eheys tuo koukuttavuutta
Tietokirjaniksejä, 3. osa: Luovassa tietokirjassa saa rikkoa rajoja