Tietokirjaniksejä, 3. osa: Luovassa tietokirjassa saa rikkoa rajoja
On tietokirjaniksisarjani kolmannen osan aika. Sarjassa kirjoitan tietokirjojen tekemisestä muuten hyvin yleisellä tasolla, mutta tässä bloggauksessa keskityn pohdiskelemaan tarkemmin erästä tiettyä tietokirjagenreä, nimittäin luovaa tietokirjallisuutta.
Sille löytyy muitakin nimiä, kuten narratiivinen, tarinallinen ja kertova tietokirjallisuus, joskus myös kirjallinen tai kaunokirjallinen tietokirjallisuus. Englanniksikin löytyy vaihtoehtoisia termejä: creative nonfiction, narrative nonfiction, literary nonfiction.
Itse käytän tätä nykyä luova tietokirjallisuus -ilmausta. Se ei ole täydellinen. Monesti luova-määreen ajatellaan viittavan vain ylipäätään luovaan prosessiin. Henkilö, joka esimerkiksi osallistuu “Luova tietokirjallisuus” -nimiselle kurssille, ei aina hahmota, että kyse on tietyntyyppisen kirjan kirjoittamisesta eikä vain luovasta kirjoittamistavasta.
Mistä sitten on kyse? Luovat tietokirjat ovat kirjoja, jotka yhdistävät tietokirjan asiasisällön kaunokirjalliseen tapaan kertoa.
Mitään erityisen uutta yhdistelmässä ei ole. Niin journalismissa kuin tietokirjallisuudessakin on iät ajat kirjoitettu muun muassa matkakertomuksia. Niillä on paljon yhteistä kaunokirjalliseen esitystapaan: on kuvailtu ympäristöä, nostatettu jännitystä ja kerrottu tapahtumia kohtausten muodossa.
Kustannusmaailma kiinnostui lajityypistä muutaman maailmanlaajuisen bestsellerin jälkeen. Näitä ovat olleet esimerkiksi Helen Macdonaldin H is for Hawk (2014) ja Laurent Binet’n HHhH. Molemmat kirjat on suomennettu.
Lajiin siis uskotaan kaupallisesti, ja se on alkanut kiinnostaa myös kirjoittajia. Itsekin olen viime vuosina opettanut lajia useilla kirjoituskursseilla.
Kirjallisuudessa kaikki rajat ovat häilyviä. Omaelämäkertoja ja elämäkertoja luetaan harvoin mukaan luoviin tietokirjoihin, vaikka tunnuspiirteet täyttyisivätkin. Monet luovat tietokirjat voisi hyvin luokitella myös kaunokirjallisuuden puolelle vaikkapa esseiksi, ja toiset taas ovat narratiivista journalismia kirjankansiin asetettuna.
Mistä luovan tietokirjan sitten voi tunnistaa, jos lajityypillä kerran on epäselvät rajat ja paljon päällekkäisyyksiä muiden kirjallisuudenlajien kanssa?
Omasta mielestäni luovan tietokirjallisuuden ydin koostuu tästä: Kirjassa henkilökohtainen tarina kietoutuu yleisen tietosisällön ympärille. Yleinen aukeaa lukijalle yksityisen kautta – kirjoittaja on linssi, jonka kautta lukija näkee sisälle tietoon. Yksityisen kokemuksen kautta kirjaan myös syntyy tietosisältöä kehystävä tarina.
Usein kirjassa korostuu kirjoittajan oman ”pienen” elämän ja jonkin suuren, ylemmän totuuden välinen kontrasti. Kirjoittajan oma yksilöllinen kokemus ja tunteet saavat näkyä. Lukija voi samaistua niihin, ja toisaalta kirjasta tulee niiden myötä ainutlaatuinen. Samasta aiheesta on ehkä kirjoitettu paljon, mutta omakohtaisuuden myötä luova tietokirja on aina täysin uniikki.
Miksi luovat tietokirjat sitten kiinnostavat lukijoita ja kustantajia? Osaksi syy voi tietenkin olla pelkkä sattuma: lajityyppi on lähtenyt lentoon, kun muutama hyvin myynyt kirja on saanut kustantamot etsimään niille manttelinperijöitä. Luovan tietokirjallisuuden suosio liittynee myös true crime -buumiin. Rikos se vasta onkin jännittävä tosielämän tarina.
Toisaalta tuntuu, että kaikki ”todenmukaisuus” kiinnostaa nyt kirjallisuudessa. Fiktion saralla ilmestyy paljon autofiktiota, eli kirjoittajan omasta elämästä versovaa sepitteellistä kaunokirjallisuutta. Myös esseistiikka voi hyvin. Tekijä tuntuu kiinnostavat lukijoita välillä jopa enemmän kuin teos.
Äänikirjabuumi suosii luonnollisesti kirjoja, jotka ovat ymmärrettäviä kuunneltuina. Äänikirjojen suosiosta tuntuvat julkisuudessa olevan huolissaan useimmiten kaunokirjailijat, jotka pelkäävät kokeellisten ja monimutkaisten kerrontatapojen katoavan. Luultavasti äänikirjallisuus tulee kuitenkin muuttamaan ennen kaikkea tietokirjallisuutta. Tarina aukeaa kuuntelijalle paremmin kuin taulukko.
Vaikka luovan tietokirjan kirjoittaminen kiinnostaa, varsinkin tutkijataustaisille tietokirjailijoille kaikenlainen omakohtaisuus voi olla punainen vaate. Omalle kokemukselle ei osata antaa arvoa – mikä tieteenteon näkökulmasta on tietenkin ymmärrettävää.
Kirjoittajan kannattaa ajatella, että tietokirjaa varten voi rakentaa aivan erillisen kertojaminän. Se on vain kapea siivu koko henkilöstä. Minä-kertojan mukaan ottaminen ei tarkoita, että lukijalle pitäisi paljastaa kaikki perhe-elämän salat tai sisimmät ajatukset. Harvoin ne liittyvätkään kirjan aiheeseen.
Itse pidän luovasta tietokirjallisuudesta juuri siksi, että se rikkoo raja-aitoja ja nostaa tietokirjasta tarkasteltavaksi muitakin elementtejä kuin pelkän tietosisällön. Hyvä kirja on aina myös hyvin kirjoitettu, mutta tietokirjoja käsitellään julkisuudessa edelleen aivan liikaa pelkästään niiden sisältämään tietoon keskittyen. Toteutuksen onnistumisesta, valitusta tyylistä tai muista kirjallisista avuista ei usein sanota sanaakaan.
Luova tietokirja nostaa esiin sen, että tietokirjakin vaatii kunnianhimoista kirjoittamista.
*
Niksisarjan edelliset osat:
Tietokirjaniksejä, 1. osa: Kaikkein tärkeintä on hiottu idea
Tietokirjaniksejä, 2. Osa: Eheys tuo koukuttavuutta