Tietokirjaniksejä, 3. osa: Luovassa tietokirjassa saa rikkoa rajoja
On tietokirjaniksisarjani kolmannen osan aika. Sarjassa kirjoitan tietokirjojen tekemisestä muuten hyvin yleisellä tasolla, mutta tässä bloggauksessa keskityn pohdiskelemaan tarkemmin erästä tiettyä tietokirjagenreä, nimittäin luovaa tietokirjallisuutta.
Sille löytyy muitakin nimiä, kuten narratiivinen, tarinallinen ja kertova tietokirjallisuus, joskus myös kirjallinen tai kaunokirjallinen tietokirjallisuus. Englanniksikin löytyy vaihtoehtoisia termejä: creative nonfiction, narrative nonfiction, literary nonfiction.
Itse käytän tätä nykyä luova tietokirjallisuus -ilmausta. Se ei ole täydellinen. Monesti luova-määreen ajatellaan viittavan vain ylipäätään luovaan prosessiin. Henkilö, joka esimerkiksi osallistuu “Luova tietokirjallisuus” -nimiselle kurssille, ei aina hahmota, että kyse on tietyntyyppisen kirjan kirjoittamisesta eikä vain luovasta kirjoittamistavasta.
Mistä sitten on kyse? Luovat tietokirjat ovat kirjoja, jotka yhdistävät tietokirjan asiasisällön kaunokirjalliseen tapaan kertoa.
Mitään erityisen uutta yhdistelmässä ei ole. Niin journalismissa kuin tietokirjallisuudessakin on iät ajat kirjoitettu muun muassa matkakertomuksia. Niillä on paljon yhteistä kaunokirjalliseen esitystapaan: on kuvailtu ympäristöä, nostatettu jännitystä ja kerrottu tapahtumia kohtausten muodossa.