Pisa pois, joustoa tilalle
Olen ehkä maininnut jo aiemminkin, että minusta on tullut Kirsti Lonka -fani. Kasvatustieteiden professori on viime aikoina pitänyt hienosti mediassa esillä koulujärjestelmämme heikkoja kohtia. Niitä riittää. Helsingin Sanomien torstaisessa haastattelussa Lonka puhui kahdestakin tärkeästä asiasta: Pisa-tutkimuksesta sekä erilaisten oppijoiden mahdollisuudesta viihtyä peruskoulussa.
Aloitetaan Pisa-tutkimuksesta.
Ensimmäinen Pisa-mittaus tehtiin vuonna 2000. Vuonna 2003 Suomi menestyi mittauksessa erityisen hyvin, ja suunnilleen siitä saakka maamme on esittäytynyt eräänlaisena Pisa-mallimaana. Ulkomaiset vieraat ovat suorastaan ravanneet tutustumassa suomalaiseen peruskouluun.
Vuonna 2012 putosimme terävimmästä kärjestä, mitä voi pitää onnenpotkuna peruskoulullemme. Näin nimittäin kertoo Pisa-menestyksen vaikutuksesta Kirsti Lonka: ”Jos palavereissa yritti ehdottaa jotain, sanottiin, ettei tarvitse, sillä mehän ollaan jo maailman parhaita. Ihan kuin ne hyvät Pisa-tulokset tarkoittaisivat, ettei mitään pidä kehittää.”
On mielenkiintoista, että vielä muutama vuosi sitten Pisa-mittaus olikin jotain Jumalan sanasta seuraavaa. Nyt sitä uskalletaan jo kritisoida suurenkin yleisön edessä sekä Suomessa että muualla. Guardianissa julkaistiin äskettäin kasvatustieteilijöiden avoin kirje, jossa he ilmaisivat huolensa Pisa-mittausten vahingollisuudesta. Kirjeellä oli kymmeniä allekirjoittajia. Kirjoittajia huolestutti, että Pisa-tutkimus pakottaa opetuksen kaikkialla yhdenlaiseen muottiin, antaa kouluille ja opettajille liian vähän liikkumavaraa, rytmittää koulutuksen kehittämisen Pisa-tutkimuksen mukaiseen kolmen vuoden sykliin ja aiheuttaa sen, että muunlaiset koulutuksen tavoitteet ja laatumittarit unohdetaan kokonaan. Pisa-mittaus on myös kallista. Kirjeen kirjoittajat vaativat koko Pisa-testauksen lopettamista.
Yksi Pisa-tutkimuksen varjoon jäänyt seikka on kouluviihtyvyys. Kirsti Longan mukaan suomalaiset koululaiset kyllä oppivat, mutta he viihtyvät koulussa varsin huonosti. Hänen mielestään oppilaat eivät saa tarpeeksi mahdollisuuksia osallistua. ”Koulun pitäisi tehdä ihmisistä luovia, rohkeita ja toisiaan kunnioittavia. Sen sijaan koulussa opetetaan kuuntelemaan, tottelemaan ja kilpailemaan toisia vastaan”, Lonka sanoo HS:n haastattelussa. Hän painottaa uusien teknologioiden tärkeyttä opetuksessa. Lapsille ja nuorille virtuaalinen vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa on luonnollista – ja siksi sitä kannattaa hyödyntää koulussakin.
Itse haluaisin korostaa myös koululaisten luontaisten erojen huomioonottamista. Esimerkiksi ujous laskee varsinkin poikien arvosanoja. Persoonallisuuspiirteiden ei pitäisi vaikuttaa koulunumeroihin, mutta niinpä ne vain vaikuttavat. Synnynnäinen temperamentti laskee siis lähtökohtaisesti oppilaan arvostusta koulussa.
Suomalainen peruskoulu antaa usein arvoa vain yhdenlaiselle oppijalle: hyvälle keskittyjälle, joka jaksaa kuunnella liikahtamatta ja joka puhuu itsevarmasti juuri silloin, kun opettaja kehottaa. Lonkakin myöntää olleensa yliaktiivinen oppilas ja kärsineensä siksi koulunkäynnistä.
Keinot, joilla erilainen, vaikkapa juuri huonosti keskittyvä oppilas saataisiin viihtymään, eivät kuulu koulujen normaalimetodeihin. Monia ADHD-piirteisiä lapsia esimerkiksi auttaisi keskittymään täyden hiljaisuuden sijaan musiikin kuuntelu. On yksittäisen opettajan osaamisesta ja innokkuudesta kiinni, kuinka oppilaiden eroja voidaan ottaa huomioon, mutta nimenomaan Pisa-mittaus syö opettajilta ja kouluilta mahdollisuuksia joustavuuteen.
Pisa voitaisiin jo jättää taakse. Ehkä opetuksen laatua voisi ryhtyä määrittämään jonkinlaisella ”innovaatiomittarilla”. Sillä mitattaisiin, kuinka hyvin opetuksessa otetaan huomioon lasten ja nuorten erilaiset taipumukset ja kehitellään niihin sopivia opetuskeinoja.