Perustietoa tiedosta viestintäjohtajille ja muillekin
Sivuan vielä kerran keskustelua tieteen arvostuksesta, jota olen käynyt blogissani ja jota on harjoitettu muualla netissä ja mediassa paljolti hallitusohjelmaan liittyen.
Esimerkiksi tieteentekijät ovat olleet huolestuneita siitä, että korkeakoulutuksesta ja tutkimuksesta leikataan eikä tutkijoiden ääni pääse kuuluviin julkisessa keskustelussa.
Professori Anu Koivunen käsitteli äskettäisessä blogitekstissään ”mahdollisuusviestintäjohtaja” Kirsi Pihan Twitter-kommentteja, joissa Piha vähätteli tutkijoiden esittämää huolta hallitusohjelman sukupuolivaikutusten arvioinnin puuttumisesta.
”- – voitko kertoa yhden aiheen josta joku professori/asiantuntija ei löydy olemaan huolestunut?” Piha tviittasi.
Kuten Koivunen kirjoittaa, Kirsi Pihan mielestä 85 tieteentekijän kannanotto on ilmeisesti rinnastettavissa “mihin tahansa julkiseen keskusteluun kuuluvaan anonyymiin mielipiteeseen tai repliikkiin, jonka voi esittää kuka tahansa, kansalainen x tai tutkija y”.
Pihan ajattelussa lähes sadan kokeneen tieteentekijän kannanotto latistuu huolestuneeksi vinkumiseksi, jota maailma on muutenkin täynnä milloin kenenkin suustaan päästämänä. Mahdollisuusviestintäjohtaja ei näe eroja siinä, kuka huolestuu ja kuka kertoo mielipiteensä.
Emmekö ole menossa varsin huonoon suuntaan, jos tiedettä ei nähdä sellaisena kuin se todella on – tapana hankkia tietoa?
Tieteellistä tietoa ei voi rinnastaa mihin tahansa muuhun tiedoksi nimitettävään väittämään. Tieteellinen tieto ei ole mielipide, se ei ole muisto, se ei ole kokemus kahden vuoden takaa, se ei ole naapurilta kuultu juttu, se ei ole sanomalehdestä satunnaisesti valittu virke.
Tiede on tiedonhankintajärjestelmä. Tieteellä pyritään hankkimaan mahdollisimman luotettavaa tietoa.
Eikö sellainen tieto ole syytä nostaa eri kategoriaan kuin kaikki muu maailmaan mahtuva älämölö?
Tieteellisen tiedon laskevasta arvostuksesta huolestuneena kiinnitin jokin aika sitten huomiota myös Julkisen sanan neuvoston tekemään päätökseen, jossa Raahen Seutu sai langettavan kahden homeopaatin haastattelun sisältäneestä juttukokonaisuudesta. Jutusta puuttui homeopatiaa kohtaan esitetty kritiikki ja siinä esitettiin, että homeopatialla voi hoitaa vakaviakin sairauksia. Haastatellut homeopaatit pääsivät myös esittelemään tarjoamiaan hoitoja varsin vapaasti. (Ks. Mediaansekaantujan blogaus aiheesta.)
Lehti sai ihan syystäkin langettavan, mistä olen toki tyytyväinen. Jäin kuitenkin miettimään muutaman neuvoston jäsenen eriävää mielipidettä.
Esimerkiksi itse JSN:n puheenjohtaja Risto Uimonen jätti päätöksestä eriävän mielipiteen, jota perusteltiin muun muassa näin: ”Julkisen sanan neuvoston ei kuulu ottaa kantaa homeopatiaan eikä sen tehoon, vaan ainoastaan siihen, toimiko lehti hyvän journalistisen tavan mukaisesti.”
Perustelusta tulee olo, että sen allekirjoittajien mielestä journalismin edessä kaikki tieto on samanarvoista: Vaikka laajat, tieteelliset tutkimukset kertovat, ettei homeopatia tehoa minkään vaivan hoidossa, asialla ei ole merkitystä. Mikä tahansa väite voidaan esittää totena, eikä journalistin tai journalismin etiikkaa valvovan toimielimen tarvitse ottaa kantaa siihen, onko jokin väite enemmän totta kuin toinen.
Näinhän asian ei pitäisi mennä. Jotta journalismikin pärjäisi muuttuvassa maailmassa, sen pitää oppia seulomaan luotettavaa tietoa kaikesta muusta tiedosta aina vain tehokkaammin.
Hyvät mahdollisuusviestintäjohtajat ja muut ammattiviestijät! Nähkää mahdollisuus – ja hyödyntäkää viestinnässänne mahdollisimman luotettavaa tietoa.
Sitä teille hankkii tiede.