Painajaisten paperitoukka testaa kykyämme sietää luontoa
Kirjoitin edellisessä bloggauksessani biofobioiden eli luontoon liittyvien pelkojen mahdollisesta yleistymisestä kaupunkilaisten keskuudessa.
Kaikki pelot eivät tietenkään johda erityisiin haittoihin: pelon kohde voi olla jokin sellainen, ettei se käytännössä koskaan osu kohdalle, tai sitten henkilö voi oppia elämään pelkonsa kanssa ja suhtautumaan asiaan järjellä.
Yleistä haittaa biofobioista on esimerkiksi silloin, kun niillä perustellaan luonnolle haitallisia toimenpiteitä.
Olen viime aikoina kiinnittänyt huomiota siihen, kuinka paljon mediassa on ollut juttuja paperitoukista. Paperitoukka on sokeritoukan sukulainen ja kovasti sen näköinen, suurimmillaan parisenttiseksi kasvava ikivanha hyönteislaji. Siitä alettiin Suomessa puhua vasta muutama vuosi sitten: luultavasti lajia on ollut täällä paljon kauemmin, mutta sitä ei ole erotettu sokeritoukasta.
Sokeritoukkaan on suhtauduttu nähdäkseni yleensä hyvin ymmärtäväisesti, sillä sehän ei aiheuta käytännössä mitään vahinkoja. Se elelee lämpimissä ja kosteissa paikoissa, ja sitä myös näkee hyvin harvoin. Yleisin havaintotapa onkin varmaan tilanne, jossa toukka vilistää kovaa vauhtia piiloon, kun kylpyhuoneen valot on sytytetty.
Paperitoukkaan suhtaudutaan paljon aggressiivisemmin. Esimerkiksi tässä muutama päivän ikäisessä Ilta-Sanomien jutussa paperitoukkia nimitetään ”painajaiseksi”, ja niiden sanotaan pilaavan kokonaisia asuntokauppoja. ”Vaikka paperitoukat eivät ole aiheuttaneet helsinkiläisnaisen kodissa varsinaista tuhoa, kaikin puolin inhottavilta ne tuntuvat”, jutussa kirjoitetaan. ”Haluaisin, että asialle tehdään jotain”, jutussa haastateltu nainen kertoo ja viittaa mitä ilmeisimmin taloyhtiön laajamittaiseen myrkyttämiseen.
Paperitoukka syö selluloosaa, ja saattaa siksi aiheuttaa esimerkiksi reikiä papereihin. Vahingot ovat joka tapauksessa yleensä hyvin pieniä. Paperitoukkaa ei voi verrata vaikkapa vaatekoihin tai hevosmuurahaiseen, eikä se tietenkään ole lutikan kaltainen epämukavuuden tuottaja.
Tässä Kotilieden artikkelissa onkin paljon puhuva alku: ”Paperitoukka (Ctenolepisma longicaudata) on kotien inhottava, mutta vaaraton tuholainen.”
Onko myrkky ratkaisu? Päästäänkö painajaisista ja inhottavasta olosta eroon, kun asunnot myrkytettäisiin kunnolla, vai jatkuuko ahdistus, kun jonkin ajan päästä kotiin väistämättä eksyy uusia sokeritoukkia, hämähäkkejä tai paperitoukkia? Mitä kaikkea pitää myrkyttää pelkästään inhotuksen tunteen vuoksi?
Ymmärrän toki, että katonrajaan asti kiipeävät hyönteiset eivät kaikista tunnu mukavalta, mutta voisiko ratkaisu kuitenkin pääsääntöisesti olla se, että ymmärtäisimme elävämme elävän luonnon keskellä? Ihmisasunnot eivät voi olla steriili tila, jonne muulla elollisella ei ole pääsyä. Rakennukset, infrastruktuuri ja muu ihmisen muokkaama ympäristö tarjoavat väistämättä elinympäristöjä myös muille kuin ihmisille. Eliöt yrittävät sopeutua ihmistoimintaan.
Jatkuva tai ehkä jopa kasvava myrkkyihin turvautuminen ei ole kestävä ratkaisu, sillä elonkirjoa osaltaan kaventavat jo nyt ihmisen tahallisesti tai tahattomasti levittämät haitta-aineet.
Jospa yrittäisimme kestää muuta luontoa hieman nykyistä paremmin – myös silloin, kun se on mielestämme väärässä paikassa.