Onko tulevaisuuden doping biomekaanista?
Teknologia-asiantuntija Pekko Vehviläinen kirjoitti Helsingin Sanomien kolumnissa dopingin uusista tuulista. Kirjoituksessa oli monta pointtia, mutta itseäni kiinnostivat eniten kirjoittajan huomiot uuden lääketieteellisen teknologian vaikutuksista urheilusuorituksiin.
”Mitä sääntöjä luomme jatkossa ihmisille, jotka haluavat kilpailla, mutta joiden raajoja tai elimiä on korvattu synteettisillä elimillä, jotka ulkoisesti eivät erotu millään lailla luonnollisista elimistä? Ampuja jolla on silmissään superkamera. Korkeushyppääjä, jonka akillesjänteet ovat hiilikuitua. Painonnostaja, jonka tukirankaa on vahvistettu grafeiinillä ja titaanilla”, Vehviläinen kirjoittaa.
Urheilusuoritusten keinotekoisen parantamisen tulevaisuus saattaa tosiaan olla lääkkeellisen dopingin sijaan ihmiskehon biomekaanisessa muuntelussa.
Vehviläinen mainitsee kirjoituksessaan Markus Rehmin, pituushyppääjän, jolla on toisessa alaraajassaan jalkaproteesi. Rehm menetti Saksan mestaruuskilpailuissa hypätyn kultamitalinsa, koska maan yleisurheiluliiton mielestä proteesi antaa hänelle etua ”normijalkaisiin” kilpakumppaneihin verrattuna.
Itse olen aikoinaan lähestynyt aihetta Oscar Pistoriuksen, proteesijalkaisen 400 metrin juoksijan kautta. Pistorius kilpaili Lontoon olympialaisissa. Häneltä on evätty proteesien tuoman mahdollisen hyödyn takia joitain arvokisoja, joihinkin hän taas on saanut osallistua. Uumoilin blogitekstissäni, että Pistoriuksen esimerkki saattaa tuoda lisää proteeseja urheilijoille, tavalla tai toisella.
Tulevaisuudentutkija Anders Sandberg esittää neljän vuoden takaisessa New Scientistin kirjoituksessaan, että suurin vaikutus Pistoriuksen kaltaisilla esikuvilla voi olla käsitykseemme ihmisestä.
Kun urheilun ulkopuolella ihmiset muuntelevat kehoaan ja ennen ehkä hävetyt vammat tai poikkeavuudet saavat näkyä, urheilunkin on entistä vaikeampi säilyttää puritaanista käsitystä ihmiskehosta.
Tämä on monella tapaa pelkästään hyvä asia. Meitä ihmisiä on moneksi, eikä ole yhtä oikeaa vartalonmallia. Amputoitu raaja ei ole asia, jota pitää hävetä – se on asia, josta voi olla ylpeä. ”Normaalin” rajojen venyttäminen lisää hyväksyntää niin itseä kuin muita kohtaan.
On silti mielenkiintoista nähdä, kuinka urheilu ja sen periaatteellinen pyrkimys manipuloimattomuuteen tulee pyristelemään lääketieteen kehitystä vastaan. Kuinka paljon ihmistä voi korjailla vaikkapa onnettomuuden jäljiltä ilman, että eettinen raja ylittyy?
Ihmiskehon biomekaanista muuntelua on hyvin vaikea valvoa – toistaiseksi urheilijoita ei voida skannata aina silmämunista akillesjänteisiin saakka. Lainsäädäntö kulkee aina jäljessä siitä, mitä tieteen saralla pystytään tekemään, ja urheilun dopingsäädöksissä tämä ilmiö tiivistyy varsin havainnollisella tavalla.