Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

”Nature is healing” on valetta: pandemia on uhka myös luonnolle

Blogit Tarinoita tieteestä 29.4.2020 10:29
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara - avatar
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Erityisesti sosiaalisessa mediassa liikkuu nyt paljon kuvia ja tarinoita siitä, kuinka eläimet valtaavat kaupungit, kun koronapandemia pitää ihmiset sisällä tai ainakin vähentää liikkumista.

Kuvat harvinaisistakin nisäkkäistä kaupunkien kaduilla rakentevat käsitystä, että ihmisten koronakriisi on hyväksi luonnolle.

Osa liikkeellä olleista väitteistä on osoittautunut vääriksi (kuten tarina delfiinien palaamisesta Venetsian kanaaleihin), osa taas pitää epäilemättä paikkansa, ehkä tosin jonkinlaisten tarkoitushakuisten lasien läpi katsottuina. Nyt keväällä eläinkunnassa on liikettä muutenkin, kun linnut palaavat muuttomatkoiltaan tai jotkut nisäkäsemot vieroittavat viime vuoden jälkeläisiä uusien poikasten tieltä. Kaikenlaisia tapahtumia tulkitaan koronanäkökulmasta. 

Ja myönnetetään pois: olen itsekin ihastellen katsellut videoita kaupungilla kirmailevista vuohista, kenguruista ja kissapedoista. Äitini taas lähetti viestin seitsemän yksilön rusakkolaumasta pihallaan, ja tietenkin me vitsailimme eläinten vallankumouksesta. 

Olisi tosiaan helppo ajatella, että ihmiskunnan kärvistellessä pandemiakurimuksessa luonto paranee tai saa vähintäänkin hengähdystauon: Saastuminen ja hiilidioksidipäästöt vähenevät liikenteen seisoessa. Ehkä ihmiset kuluttavat muutenkin vähemmän, kun eivät pääse heräteostoksille kauppakeskuksiin. Turistit eivät enää tallo luontoa jalkoihinsa. 

Optimistisuus kohdistuu myös pandemian jälkeiseen aikaan. Ehkä kotiin käpertymisestä ja ”hitaasta elämästä” tuleekin uusi normaali? Monet uskovat, että etätyöt ja etäpalaverit ovat tulleet jäädäkseen. Ulkomaille suuntautuvat kokousreissut vähenevät, ja perhelomatkin tehdään entistä lähemmäs ja aiempaa ekologisemmin. 

Valitettavasti pandemia on kuitenkin iso uhka luonnolle. Mitä todennäköisimmin tämä uhka myös konkretisoituu. Aiheesta kirjoittaa Kentin yliopiston Durrell-instituutin tutkija Charlie Gardner The Conversation-verkkolehdessä. Hän on itse tehnyt tutkimustyötä muun muassa Madagaskarilla, jossa kohtaavat äärimmäisen köyhä yhteiskunta ja erityisen rikas luonnon elonkirjo. 

Sama asetelma, köyhyyden ja lajirikkauden suhde, näkyy myös siinä, millaisia uhkia pandemiasta koituu maapallon luonnolle.

Kuten ilmastonmuutos, myös koronapandemia koettelee erityisesti köyhiä yhteiskuntaluokkia ja köyhiä yhteiskuntia. Se tekee sen monella tapaa, muun muassa sen kautta, kuka pääsee terveydenhuollon piiriin tai kuinka hyvin hygieniaohjeita voi noudattaa. Tästä aiheesta on puhunut esimerkiksi Helsingin Sanomiin juuri haastateltu kestävän kehityksen tutkija Sarah Cornell.

Koronakriisi ei kuitenkaan koettele erityisen paljon vain köyhien maiden ihmisiä, vaan se uhkaa myös niiden luontoa. 

Gardner esittää tälle monia syitä. Kun ihmisiltä menee elanto, luonnon resurssit toimivat taloudellisena turvaverkkona sellaisissa maissa, joissa yhteiskunnan turvaverkko puuttuu. Luonnosta etsitään syötävää ja myytävää. 

Kalastaminen, metsästys, polttopuiden keräys tai metsien muuttaminen viljelysmaiksi ovat myös hallinnolle vaikeasti kontrolloitavia asioita. Gardnerin mukaan ne ovat jollain tapaa  lähes kaikkien toteutettavissa, eikä niihin tarvita korkeaa koulutusta tai kalliita välineitä. Ympäristölainsäädäntöä ei välttämättä juurikaan ole, tai sitä ei voida valvoa, kun valvonnan voimavarat on suunnattu pandemian hillitsemiseen. 

Esimerkkinä Gardner kertoo havainnoistaan Kamerunissa vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen, kun työttömäksi jääneet ihmiset alkoivat harjoittaa salametsästystä ja polttaa metsiä. 

On usein niin, että siellä, missä ihmiset ovat kaikkein köyhimpiä, luonto on (hieman paradoksaalisesti) maailman lajirikkainta. Kun tällaisilla alueilla aletaan jyrätä luontoa, elonkirjon tuho on valtavaa ja peruuttamatonta. 

Mitä osaamattomammin luontoa hyödynnetään, sitä laajemmalle tuho myös yltää. Viljelysmaata voidaan hankkia metsää polttamalla tai kalansaalista jopa myrkyillä. 

Vaikka matkustamisen väheneminen on monella tapaa luonnolle hyväksi, kääntöpuolikin löytyy. Turistien kaikotessa paikallisten pitää löytää elanto muualta, ja silloin luonto muuttuu resurssiksi. Samoin esimerkiksi eläinten aiheuttamia tuhoja on voitu sietää, koska samat eläimet ovat tuoneet paikalle hyvin maksavia turisteja. Kun matkailijoita ei enää tule, sietokyky karjaan kohdistuvia hyökkäyksiä tai sadon pilaamista kohtaan voi loppua nopeasti. 

Vaikka Gardner keskittyy tekstissään köyhiin maihin, kaikella rehellisyydellä täytyy huomauttaa, että pandemia on luonnolle uhka myös muualla. 

Luonnon näkeminen taloudellisena turvaverkkona ei ole vierasta suomalaisillekaan: moni ajattelee, että metsiemme ”loputon” vihreä kulta pelastaa taloutemme jälleen kerran. Siksi on varottava, ettei koronan jälkeinen jälleenrakennusaika tarkoita metsäluonnon ajamista entistä suurempaan ahdinkoon

Mitä asialle voi tehdä? Gardner kirjoittaa näin: ”Vaikka länsimaiden rohkaistuneet villieläimet tuovat iloa synkkään aikaan ja tervetulleesti muistuttavat luonnon kyvystä toipua, maailman villiä luontoa ei pelasteta talouden väliaikaisella notkahduksella. Meidän täytyy pitää huolta siitä, että pandemian jälkeisessä maailmassa luonnonsuojelu on nostettu agendalistaan kärkeen.”

Jotta tällainen tavoite saavutettaisiin, täytyy myös ottaa mallia Sarah Cornellista, joka korosti HS:n haastattelussa miksi-kysymyksen tärkeyttä. Hänen mielestään ei esimerkiksi pidä tyytyä toteamaan, että ilmastonmuutos koettelee eniten alimpia yhteiskuntaluokkia, vaan pitää kysyä, miksi näin on. 

Samoin siis pitää kysyä, miksi koronakriisi on kaikkein raskain huonosti toimeentuleville ihmisille ja yhteiskunnille ja miksi pandemia on uhka luonnon monimuotoisuudelle eritoten köyhissä maissa. 

Miksi-kysymysten esittämistä pitää sitten jatkaa niin kauan, että syiden ydin tulee näkyviin ja sille voidaan tehdä jotain. 

Koronapandemiassa on hyvin tiivistynyt se, että yksikään kansakunta ei ole maailmassa yksin. Ongelmat ovat yhteisiä, niin virukset kuin elonkirjon kato, ja yhdessä ne pitää myös hoitaa.