Nato-puheet osoittavat, että keskustelu voi muuttua
Vuosi 2022 on alkanut yllättävällä tavalla: Nato-keskustelu on viimeinkin täällä! Lopultakin on alettu puhua pihvistä itsestään eli siitä, pitäisikö Suomen liittyä Natoon vai ei.
Aiemmin Nato-keskustelu on ollut lähes puhtaasti metakeskustelua. On keskusteltu keskustelusta, kuten siitä, onko oikea aika puhua Natosta, saako siitä puhua, miten siitä pitäisi puhua, puhuvatko siitä oikeat tahot – ja että parempi olisi olla hiljaa koko aiheesta.
Jokin ilmapiirissä – tai ehkä pikemminkin keskustelijoissa – on muuttunut niin, että yhtäkkiä mentiinkin raikkaasti suoraan aiheen ytimeen. On aina parempi puhua itse asiasta kuin asian vierestä.
Kuinka tällainen suoraviivainen keskusteluilmapiiri saataisiin siirrettyä muihinkin aiheisiin?
Kirjoitin viime bloggauksessani Don’t look up -elokuvasta ja siitä, kuinka se aiheutti minussa monenlaisia turhautumisen tunteita. Osaltaan turhautuminen johtuu juuri siitä, että hirveän iso osa ilmastonmuutosta ja luontokatoa koskevasta keskustelusta on nimenomaan metakeskustelua eli keskustelua keskustelun sävystä, tavasta ja laadusta.
Liian paljon yhteistä energiaa käytetään vaikkapa sen pohtimiseen, vaikuttavatko Greta Thunberg tai Elokapinan nuoret aktiivit liian negatiivisilta. Autoilijat, maataloustuottajat ja metsänomistajat kertovat usein mielipahastaan, jota keskustelu on herättänyt. Maailman ilmatieteen järjestön WMO:n pääsihteeri Petteri Taalaksen mielestä keskustellaan liian kielteisesti eikä ”ilmastopahiksia” saisi syyllistää. Esimerkkejä metakeskustelusta löytyy vaikka kuinka.
Kuinka keskustelu saataisiin pidettyä paremmin asian ytimessä ja siten johtamaan nopeammin tarpeellisiin tekoihin?
Ylipäätään on niin, että keskustelua hallitsee se, joka määrittää, mistä keskustellaan. Tämä seikka näkyy hyvin vaikkapa populistipoliitikkojen tekemisissä. Voi vaikuttaa järjettömältä, että he haluavat täyttää julkisen keskustelun päättömillä väitteillä rokotteista tai tuulivoiman lepakoiden silmiä räjäyttävästä vaikutuksesta. Lopputulos on kuitenkin se, että järjettömän väitteen esittäjä on ottanut keskustelun haltuunsa ja määrittänyt sen sisällön – ja määrittänyt siten myös sen, mistä ei keskustella.
Metakeskustelulla on ehdottomasti paikkansa vaikkapa silloin, kun sillä vastataan populistien yrityksiin hallita puhetta. Ei kannata jankata lepakoiden silmistä – kannattaa viedä keskustelu metatasolle ja purkaa auki se, mitä populistit tavoittelevat merkillisillä kannanotoillaan.
Metakeskustelun avulla voidaan myös sopia keskustelun pelisäännöistä, lieventää vastakkainasetteluja ja sovitella konflikteja. Hyötyjä siis löytyy.
Toisaalta metakeskustelu on toimiva ase niille tahoille, jotka haluavat tarkoituksellisesti hämärtää keskustelua ja viivyttää toimenpiteitä. Metakeskustelussa pysytteleminen palvelee usein ennen kaikkea niitä, jotka eivät halua mitään tehtävän. Siksi ympäristökriisejä koskevan keskustelun täytyy olla konkreettista.
Esimerkiksi luontokadon kohdalla on tärkeää korostaa, ettei kyseessä ole jokin vaikeaselkoinen ulkomailla tapahtuva ilmiö vaan että luontokato saa yhtä lailla alkunsa suomalaisten kuntien maankäyttöratkaisuista tai metsätaloutemme käytännöistä.
Ympäristöaktivisteja läimitään usein keskustelussa eniten. Aktivistit ovat monelle uhka: he nimittäin tuovat keskusteluun konkreettisia esimerkkejä. He näyttävät yleisölle asuinalueen alta häviävän kaupunkimetsän ja hakkuun tuhoaman puronvarsilehden. Siksi he, jotka haluavat viivyttää toimintaa, yrittävät pitää keskustelun aktivistien äänensävyn analysoinnissa.
Täytyy sanoa, etten olisi koskaan uskonut, kuinka nopeasti todellinen Nato-keskustelu lähtee lopulta käyntiin. Ehkäpä ei ole siis mahdotonta sekään, että ihmiskunta peittoaisi aiheuttamansa ympäristökriisit.
*
P.S. Heille, jotka miettivät Nato-kantaani: minulla ei ole sellaista. Molemmilla leireillä on oikein hyviä pointteja. On helpottavaa, kun kaikesta ei tarvitse olla selvää mielipidettä. Jatkan keskustelun seuraamista uteliaana ja oppimishaluisena.