Miksi luonnon monimuotoisuus ei kiinnosta?
Ympäristöministeriö julkaisi kesäkuun lopussa tulokset kyselytutkimuksesta, jossa selvitettiin suomalaisten suhtautumista luontoasioihin.
Tuloksissa oli paljon hyvää: suomalaiset esimerkiksi liikkuvat paljon luonnossa ja haluavat kaupunkiluonnolle enemmän arvostusta. Roskaantuminen ja ilmastonmuutos herättivät huolta: molemmista ilmaisi huolensa yli puolet vastaajista. On hienoa, että luonnon tilasta ollaan tietoisia.
Huomiota on herättänyt se, että vain neljännes (25,1 %) vastaajista ilmoitti olevansa huolissaan luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä. Se onkin hälyttävä tulos, jo pelkästään siksi, että tutkijat ovat puhuneet meneillään olevasta sukupuuttoaallosta vähintäänkin vuodesta 1998 saakka. (Tai ehkä jo vuodesta 1992, jolloin ilmestyi Edward O. Wilsonin kirja The Diversity of Life).
Aikaa on siis ollut. Miksi tieteellinen tieto aiheesta ei päädy tavallisen kansalaisen ajatteluun? Onko luonnon monimuotoisuudessa ilmiönä jotakin sellaista, että sitä on vaikea ymmärtää?
Huolissaan pitää tietenkin olla myös siitä, että tutkimustiedosta huolimatta monimuotoisuus ei tunnu olevan suomalaisten päättäjien asialistalla. Suomessa metsätalous uhkaa tuhansia metsälle tyypillisiä eliölajeja, mutta silti hakkuita vain kiihdytetään selluteollisuutta ja hallituksen bioenergiatavoitteita varten.
Henkilökohtaisesti olen monimuotoisuuden köyhtymisestä jopa enemmän huolissani kuin ilmastonmuutoksesta. Tämäkin on hölmöä: nämä kaksi ilmiötä ovat monella tapaa toisiinsa sidoksissa.
Ilmaston muuttuminen vaikeuttaa monien lajien selviytymistä ja aiheuttaa jo sinänsä sukupuuttoja, ja esimerkiksi metsien hakkuut kiihdyttävät ilmastonmuutosta, kun niiden hiiltä sitova biomassa vähenee. On kyse syiden ja seurasten verkostosta ja monimutkaisesta takaisinkytkennästä.
Oma priorisointini huolenaiheiden valinnassa johtuu ennen kaikkea siitä, että monimuotoisuudesta puhuminen on jäänyt ilmastonmuutospuheen jalkoihin. On väärin, että ihmiskunnan yhteiseen tietoisuuteen mahtuu vain yksi ympäristöhuoli kerrallaan. Tämä huoli on ollut vuosien ajan ilmastonmuutos.
Nyt viime aikoina on puhuttu myös muoviongelmasta, ja se tuntuukin saavan yhä enemmän sijaa ihmisten ajatuksissa. Ympäristöministeriön kyselyssä roskaantuminen oli listassa jopa korkeammalla kuin ilmastonmuutos.
On hölmöä, että tällaisia asioita pitää asettaa tärkeysjärjestykseen. Pitäisi pystyä kantamaan vastuuta monesta asiasta yhtä aikaa.
(Koska näin ei tunnu käyvän, huomaan ärsyyntyväni ilmastonpuutospuheen lisäksi muoviasiasta. Onko ympäristön muoviroska aiheuttanut muka yhdenkään eliölajin sukupuuttoa? Vastaus: En tiedä. Ja muoviongelma on joka tapauksessa todellinen.)
Luonnon monimuotoisuuteen ja sen vähenemiseen liittyy paljon tietämättömyyttä. Itse termi on kaukana arkipuheesta. Joskus käytän itsekin vielä hirveämpää biodiversiteetti-sanaa.
”Monimuotoisuus” myös viittaa pelkästään vaihtelun määrään eikä sisällä huomiota eliökunnan keskinäisestä riippuvuudesta. Monimuotoisuuden vähenemisen suurimpia ongelmiahan on se, että yhdenkin lajin poistaminen kokonaisuudesta saattaa repiä rikki kokonaisen verkoston ja aiheuttaa dominoefektinä lukuisten muiden lajien häviämisen.
Eliöverkostojen varassa elää myös ihmiskunta.
Luonnon monimuotoisuuden huono tunteminen ja heikko arvostus on maailmanlaajuinen ongelma, jonka ratkaisua täytyy pohtia niin tieteen, tiedeviestinnän, journalismin, päätöksenteon kuin koulutuksenkin kannalta.
PNAS-tiedelehdessä asiaa pohdittiin jo kymmenen vuotta sitten. Silloin lääkkeeksi tarjottiin tällaisia ajatuksia:
Viestin kiteyttäminen
Jos monimuotoisuuden merkitystä ei ymmärretä, sen kadosta ei osata olla huolissaan. Pitää siis pystyä kertomaan, mikä asiassa on uhkaavaa. Se on tämä: luonnon monimuotoisuuden vähentyessä ihmiskunnan elinolosuhteet heikentyvät ja planeettamme kestokyky loppuu.
Monimuotoisuuden vähenemisen kytkeminen muihin ympäristöongelmiin
Tämä on seikka, johon viittasin myös yllä. Ympäristöongelmamme ovat kaikki yhden seikan eri puolia: me jätämme maapallolle liian suuren jäljen itsestämme. Ympäristöongelmat ovat kaikki tämän saman asian eri puolia, eri kohtia kokonaisuudesta. Siksi ne ovat linkittyneet toisiinsa monella tapaa.
Monimuotoisuuden kato ei ole mikään irrallinen, tutkijoiden tilastoissa näkyvä kuriositeetti, vaan olennainen indikaattori siitä, mitä on tapahtumassa, ja siinä samalla varsin konkreettinen huoli, koska se esimerkiksi uhkaa ravinnontuotantoamme.
Monipuolisten argumenttien käyttö
Monimuotoisuuden vähenemisestä pitää puhua niin taloudellisesta kuin vaikkapa moraalisestakin näkökulmasta. On moraalista kysyä, onko meillä oikeus heikentää tulevien sukupolvien elämisen laatua ja mahdollisuuksia. Monimuotoisuuden vähenemisen tuottamat ongelmat esimerkiksi ruoantuotannolle ovat myös taloudellinen kysymys.
Nykyään on ruvettu puhumaan ekosysteemipalveluista eli luonnon meille tarjoamista hyödyistä. Tuntuu lähtökohtaisesti vastenmieliseltä alistaa luontoarvot talouspuheen alle, mutta termin kautta ainakin havainnollistuu se, miten monin tavoin me käytämme luontoa hyväksemme. Ehkäpä jotkut tahot eivät ymmärrä kuin rahassa mitattavaa arvoa.
Tiedeviestinnän parantaminen laajalla rintamalla
Monimuotoisuus ei ole kovin mediaseksikäs aihe. Termin vieraus ja aiheen abstraktius eivät tuota klikkiotsikoita. Toisaalta ilmastonmuutoskin on aiheena vaikeaselkoinen, mutta silti se näkyy mediassa nykyään varsin paljon. Näin ei ole ollut aina, joten toivoa on.
Yhtenä keinona vaikean mediasuhteen parantamiseen ehdotetaan journalistien koulutusta. Toimittajille pitää tarjota mahdollisuuksia lisätä tietouttaan monimuotoisuudesta ja sen vähenemisen vaikutuksista. Tärkeässä roolissa on valistus muutenkin: tiedekeskukset, museot, kouluopetus, yleisötapahtumat.
Ilmastonmuutos on päätynyt ihmisten tajuntaan myös näkyvien julkimoiden ja vaikkapa elokuvateollisuuden kautta. Kuka voisi olla sukupuuttoaallon Al Gore – ja voisiko aiheesta saada aikaan ison rahan katastrofielokuvan?
Monimuotoisuuden kadossa on kuitenkin lähtökohtaisesti se ongelma, että sitä on vaikea havainnollistaa muuten kuin puhumalla yksittäisten lajien katoamisesta – ja yksittäisten lajien katoaminen ei nimenomaan ole se asia, josta ilmiössä on kysymys.
Ilmastonmuutoksen kohdalla voi spekuloida hirvittävillä luonnonkatastrofeilla, jotka ovat herkkua elokuvantekijöille tai kirjailijoille. Mutta kuinka kuvata vaikuttavalla tavalla monimuotoisuuden katoa, joka on enemmänkin haikeaa, hiljaista hiipumista?
*
PNAS-lehdessä esitellyt ehdotukset olivat peräisin kymmenen vuoden takaa. On vähän surullista huomata, että ne tuntuvat edelleen käyttökelpoisilta ja osittain jopa tuoreilta. Eikö mikään ole siis muuttunut vuosien aikana?
Minusta on. Vaikka edistys tuntuu turhauttavan hitaalta, viime aikoina myös suomalaiset mediat ovat nostaneet aiheen esiin – ja nimenomaan sellaiset suuret yleismediat, joiden ääntä nyt todella tarvitaan.
Luonnon monimuotoisuus on päätynyt jopa pääkirjoituksiin, ja se kai on viimeistään merkki siitä, että kyse ei enää ole vain ”kaiken maailman dosenttien” tai ”viherpipertäjien” huolesta.
Aamulehti nosti esiin huolen luonnon monimuotoisuudesta käsitellessään Tampereen suuria rakennushankkeita. Hyvä, Aamulehti!
Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa vedottiin monimuotoisuuden puolesta kuukausi sitten. Vastuuta jaettiin aiheellisesti niin valtioille, yrityksille kuin yksilöillekin. Kiitos, Helsingin Sanomat!
Tämän lehden sivuilta kannattaa puolestaan lukea ekologian professori Janne S. Kotiahon kirjoitus monimuotoisuuden kadosta.
Jos asia ei ole vielä päätynyt tajuntaan, Kotiahon kirjoituksen jälkeen on syytä päätyä.
*
P.S. Olen purkanut omaa tuskaani monimuotoisuuden kadosta Koneen säätiön sivuilla julkaistussa kirjoituksessa Puhun metsästä, puhun juuri sinulle. Käykääpä lukemassa!