Kirjailija laskevine tuloineen ei romahda yksin
Kirjoja kirjoittamalla ansaitsee selvästi huonommin kuin ennen.
Kaunokirjailijoita edustava Suomen Kirjailijaliitto sekä Suomen tietokirjailijat ry julkaisivat eilen tulotutkimuksensa. Edellisen kerran kirjailijoiden tuloja oli tutkittu näin kattavasti viisi vuotta sitten, 2018. Kirjailija ja Parnasson tuottaja Karo Hämäläinen ehti sivuta jo aihetta omassa blogissaan, mutta minäkin työnnän vielä lusikkani soppaan. Hämäläisen bloggauksesta löytyy perustietoja tutkimuksesta, joten en kertaa niitä tässä.
Tällaista kehitys on ollut viiden vuoden aikana: Kaunokirjallisesta työstä saatujen tulojen mediaani oli laskenut viidessä vuodessa 2 294 eurosta 1 713 euroon.
Tietokirjailijoilla vastaava tulo oli laskenut 1 111 eurosta 606 euroon.
Kyse on siis todella koko vuoden tulosta, ja tähän laskettiin mukaan suorat tekijänoikeuskorvaukset, eli muun muassa kirjamyynnistä tulevat tekijänpalkkiot sekä kirjastolainojen perusteella maksettavat lainauskorvaukset.
Kaunokirjailijoille mediaanitulo oli siis laskenut noin neljänneksen ja tietokirjailijoille jopa puolet. Aika hurjaa.
Kirjallisuuden striimauspalveluiden käyttö on kasvanut viiden vuoden takaiseen verrattuna, mutta kirjaa kohti maksettavat palkkiot ensin laskivat ja sitten vakiintuivat hyvin matalalle tasolle. Painetuista kirjoista tuloja tulisi parhaiten, mutta niiden myynti on laskenut ja kirjailijan saama euromäärä per kirja on laskenut.
Usein, kun törmään keskusteluihin striimauspalveluiden alhaisista palkkioista kirjailijoille, keskustelijat alkavat peräänkuuluttaa kirjailijoilta parempia neuvottelutaitoja.
Juuri julkaistujen tutkimusten mukaan kaunokirjailijoista 70 prosenttia ja tietokirjailijoista 45 prosenttia ei tiedä, millä hinnalla kustantamot edes myyvät kirjoja edelleen striimauspalveluille. Tämä kaupanteko tosiaan yleensä tapahtuu kustantamon ja striimauspalvelun välillä, ja siten sopimuksen yksityiskohdat ovat tiedossa vain näillä kahdella taholla.
Kun sisällön määrä palveluissa on valtava ja sitä tulee myös ulkomailta, kotimaisen kirjailijan neuvotteluvara (tai yhtä lailla pienen kustantamon neuvotteluvara) on varsin pieni. Osaksi jää joko olla mukana pienellä rahalla tai jäädä kokonaan osattomaksi.
Mitä tarvitaan, jos kirjallisuuden elinvoimaa halutaan lisätä? Ainakin lisää ja pidempiä apurahoja (erityisesti tietokirjailijallisuuden puolella tästä on selvä vaje), kirjailijoille ja heidän edustajilleen paremmat mahdollisuudet neuvotella asemastaan sekä lainauskorvausasia kuntoon kattavasti kaiken lainattavan materiaalin suhteen. Nyt esimerkiksi valtaosasta Celia-kirjaston kautta tehtävistä lainoista ei makseta lainkaan lainauskorvausta.
Ei ole kyse pelkästään yhden ammattikunnan toimeentulosta, vaan myös jostain suuremmasta: Suomalaista kirjallisuutta ei maailmassa kirjoita kukaan muu. Kirjallisuuden elinvoimassa on kyse suomalaisten lukutaidosta, ymmärryksestä maailmaa ja ihmisyyttä kohtaan, kansallisesta identiteetistä ja suomalaisten kielten elinvoimasta.
Kirjailijat ovat sitä paitsi alkutuottajia. Kirjailijan tekemä työ tuottaa edelleen työtä kustannustoimittajille, graafikoille, kuvittajille, tiedottajille, myynti- ja markkinointiammattilaisille, toimittajille, kirjakauppiaille, kirjastojen henkilökunnalle, käsikirjoittajille, elokuva-alan tuottajille, kuvaajille, näyttelijöille, muusikoille ja niin edelleen.
Kirjailijan täytyy kuitenkin yksin kantaa alkutuotantoon liittyvä taloudellinen riski. Jos kirjailijoilta edelleen vähenevät mahdollisuudet elää työllään, työnteko loppuu.
*
P.S. Turun kirjamessut alkavat huomenna! Itse olen mukana muun muassa paneelikeskustelussa, jossa käsitellään kirjailijoiden tuloja. Ajankohtana on lauantai 30.9. klo 12 ja paikkana Fiore-lava. Tervetuloa!