Kirja metsästä, jonka talloimme jalkoihimme
Väitän, että viime vuosina metsäkeskustelu on monipuolistunut. Ääneen ovat uskaltautuneet nekin, jotka eivät ole metsänomistajia, metsätalouden tai -tieteiden ammattilaisia tai luontojärjestöjen edustajia.
Moniäänisyyttä pitäisi löytyä. Jos Suomi tosiaan on ”metsien maa”, niin kuin usein sanotaan, silloinhan on odotettavissa, että jokaisella suomalaisella on oma metsäsuhteensa. On siis jo aika, että metsistä puhutaan muutenkin kuin vihreänä kultana, muka loppumattomana luonnonvarana, jonka mahdollisimman suurta hyödyntämistä on joidenkin poliitikkojen puheissa pidetty suorastaan isänmaallisena tekona.
Eikö isänmaallista voisi olla pikemminkin se, että turvaisimme suomalaisen luonnon myös seuraaville sadoille itsenäisyyden vuosille?
Metsä meidän jälkeemme on nuorten journalistien kirja, selvitys siitä, miten Suomi on kohdellut metsiään, mitä metsä todella ihmisille merkitsee ja mikä metsäluontomme tulevaisuus on.
Se on monella tapaa kirja, jota olen odottanut.
Tartuin kirjaan suurella mielenkiinnolla ennen kaikkea siksi, että kirjoittajat eivät ole ammattilaisia suhteessa metsään tai luontoon. Mielessäni he edustavat niitä ”tavallisia” suomalaisia, joiden haluaisin heräävän näkemään, mitä metsillemme on käynyt.
(Ajatus toisten ihmisen ”tavallisuudesta” on tietenkin lapsellinen. Taustaksi kuitenkin paljastettakoon, että minulla on toistuva fantasia, jossa käyskentelen metsässä muun muassa poliitikkojen ja toimittajien kanssa ja näytän heille konkreettisesti, mitä monimuotoinen metsäluonto on. Lopuksi vien heidät hakkuuaukolle. He järkyttyvät.)
Jo kirjan alkusanoissa tiivistyy moni asia, joiden suhteen muistan itse aikanaan kokeneeni herätyksen tai ahaa-elämyksen. On esimerkiksi selvää, että suurin osa suomaisista ei oikeasti tiedä, millaista on luonnontilainen metsä. Muistan myös jo lapsena tajunneeni sen, että suurin osa metsistämme on pelkkää kulissia, pelkkiä säälistä pystyyn jätettyjä metsänlaitoja.
Alkusanoissa on kuitenkin toivoa: kirjoittajat aloittavat kirjansa huomiolla siitä, että jokin metsäsuhteessamme on muuttumassa. Haluan uskoa siihen. Toivo kulkee kirjassa mukana loppuun saakka. Metsä meidän jälkeemme on selvän journalistinen kirja. Se on sitä tekotavaltaan – sitä varten on tehty kasoittain haastatteluja, käyty läpi vuosien takaista uutisointia ja tilastoja, etsitty asiantuntijoita selittämään tutkimustietoa – mutta myös toteutukseltaan. Ihmisten tarinoita lomittaa tilastotieto ja perustieto metsäluonnosta.
Kirja koostuu neljästä osasta. Aloitusosa kertoo suomalaisen metsätalouden historian: kuinka me oikein päädyimme hakkaamaan metsiämme niin tehokkaasti, että metsien eliölajit ovat nyt vaarassa kadota. Toinen osa, ”Jäljet”, keskittyy konkreettisesti metsätalouden jälkiin: pilaantuneisiin järviin, kadonneisiin tukkipuihin, hätää kärsiviin riistalintuihin. Kolmannessa osassa nostetaan näkyviin metsiä koskevat ajankohtaisetkin keskustelut, kuten keskustapoliitikkojen lempilapsi ”biotalous” ja metsien hiilinielut. Viimeinen osa esittelee muutosta – tai ainakin mahdollista muutosta. Miten voisimme muuttaa tapaa, jolla käytämme metsiämme? Miten voisimme muuttaa tapaa, jolla puhumme metsistä?
Anssi Jokirannan vaikuttavissa valokuvissa puut lähtevät kohti sellutehdasta, ihmiset kävelevät rakkaissa metsissään ja pala sellua näyttää keveämmältä kuin pumpuli. Kuvat antavat kasvot kaikille kirjan tasoille: auran arpeuttamalle avohakkuulle, surulliselle luonnonsuojelijalle, helmipöllölle, jonka elinmahdollisuuksia hakkuut syövät. Kuvat ovat niin hienoja, että ne kannattaa katsoa läpi vielä tekstistä erilläänkin.
Aiheensa puolesta Metsä meidän jälkeemme vertautuu äskettäin ilmestyneeseen Juha Kauppisen Monimuotoisuuteen. Tai ehkä ei vertaudu, vaan asettuu luontevasti rinnalle. Tarvitsemme monenlaisia tekstejä aiheesta.
Sitä paitsi siinä, missä biologi ja luontotoimittaja Kauppinen on jo valmiiksi luonnon ”sisäpiirissä”, Metsä meidän jälkeemme -kirjan tekijät ikään kuin vasta astuvat metsään ja havahtuvat ihmettelemään, millaista suomalainen metsä todella on.
Sitä havahtumista on palkitsevaa seurata.
*
Anssi Jokiranta, Pekka Juntti, Anna Ruohonen ja Jenni Räinä: Metsä meidän jälkeemme. Like, 2019.
