Kesälukemistoa: Vihamyrsky kuohahtaa, kun tutkija astuu julkisuuteen
”Totuudenjälkeinen aika” – mitä kaikkea se sitten tarkoittaakaan – on nostanut tutkijat tikunnokkaan julkisuudessa. Häiritsevää palautetta voi tulla niin presidenttitason päättäjiltä kuin anonyymeiksi jääviltä nettikeskustelijoilta.
Erityisesti populistien rattaissa tiede jää usein pahasti puristuksiin. Osansa saavat yksittäisten tutkijoiden lisäksi yhtä lailla vaikkapa kokonaiset tieteenalat.
Ilmiö on saanut tieteentekijät pohtimaan omaa asemaansa yhteiskunnallisina keskustelijoina, häiritsevän palautteen kohteena ja tieteen vapauden toteuttajina.
Keskustelua käydään muun muassa kirjojen kautta: Vuosi sitten kirjoitin blogissa Esa Väliverrosen ja Kai Ekholmin toimittamasta kirjoituskokoelmasta Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus.
Nyt esittelyvuorossa on Noora Kotilaisen ja Johanna Vuorelman toimittama kokoelma Kun tutkija kohtaa vihaa. Kirja on julkaistu Umpihanki-sarjassa, jonka takaa löytyvät Rauhanpuolustajat ja Rosebud-kirjakauppaketju.
Kirjassa pohditaan tutkijoiden vastaansa saaman vihapuheen luonnetta, historiaa ja oikeudellista asemaa. Esiin nousee myös tutkimusaloja, jotka poikkeuksetta kohtaavat kiihkeitä ja vihantäyteisiä keskustelumyrskyjä. Lopuksi paneudutaan joidenkin tieteentekijöiden kokemuksiin häiritsevän palautteen kohteina sekä mietitään, mitä tutkijan pitäisi tilanteessa tehdä.
Omassa, kirjan aloittavassa tekstissään Kotilainen ja Vuorelma pyrkivät asettamaan tutkijoiden kohtaaman häiritsevän palautteen historialliseen ja yhteiskunnalliseen kontekstiin. Jos tutkijan viesti ei vastaa vallanpitäjien tahtoa, vallanpitäjillä on intressi leimata tutkija epäuskottavaksi. Tällaisen ylhäältä tulevan kontrollin lisäksi tutkijat kohtaavat alhaalta tulevaa kontrollia: tavallisten kansalaisten antama häiritsevä palaute voi johtaa vaikkapa siihen, että tutkijat alkavat vältellä hankalia aiheita.
Sosiaalinen media on tietenkin moninkertaistanut kaikkien julkisuudessa esiintyvien saaman palautteen määrän. Some ei kuitenkaan ole syynä tutkijoiden saamaan häiritsevään palautteeseen. Kuten Oula Silvennoinen kirjoittaa omakohtaisessa tekstissään, osattiin aiemminkin lähetellä kirjeitä ja soitella puhelimella.
Jotkut tutkimusaiheet herättivät tunnekuohuja jo ennen somen aikakautta, ja sellaisesta käy esimerkiksi Silvennoisen tutkimustyö Suomen ja Saksan yhteistyöstä toisen maailmansodan aikana. Kiivaita tunteita herättäviä tutkimusaiheita ovat myös vaikkapa Venäjä, maahanmuutto, sukupuolentutkimus ja jihadismi.
Yksi kirjan antoisimmista teksteistä onkin Markku Kangaspuron pohdinto siitä, miksi Venäjä-tutkimus osuu suomalaisten kollektiiviseen kipupisteeseen ja herättää kiukkua, syytöksiä ja tutkijan henkilöön käyvää kommentointia.
Sosiaalinen media ei ehkä ole syynä vihapuheeseen, mutta jotain se muuttaa: digitaalisesti kohdattu kanssaeläjä on eräänlainen epäihminen, jonka panettelu on valitettavan matalan kynnyksen takana. Tähän ilmiöön pureutuu omassa puheenvuorossaan Karin Creutz: hän kertoo, kuinka vihapostin lähettäjät muuttavat usein kommunikaatiotaan alkuperäistä inhimillisemmäksi, kun heille vastaa. Creutz pyrkii myös ymmärtämään itse sitä asemaa, johon vaikkapa maahanmuuttoa vastustavat nettikeskustelijat kokevat ajautuneensa.
Ehkä tässä kohtaa voisi ottaa käyttöön psykologiassa muodikkaan mielentämis-termin: epäinhimillistämiselle hyvä vastalääke on se, että pyrkii ymmärtämään toisten ihmisten mielentiloja ja tunteita.
Kirjan viimeinen, Annamari Huovisen ja Reetta Kettusen teksti käsittelee sitä, millaista tukea häiritsevää palautetta saava tutkija tarvitsee. Yliopistoja patistellessaan kirjoittajat ovat tietenkin tärkeällä asialla, mutta olisin kaivannut rinnalle sen käsittelyä, millaista tukea voi saada asiantuntija, jolla ei ole takanaan työnantajaa. Freelance-tutkija ei ole enää harvinaisuus, ja asiantuntijana julkisuudessa voi toimia myös vaikkapa tietokirjailija tai vapaa toimittaja.
Muutama kirjoituskokoelman teksteistä on julkaistu aiemmin Politiikasta.fi-verkkolehdessä. Ne jäävät valitettavasti turhan nopeiksi raapaisuiksi pidempien tekstien rinnalla.
*
Noora Kotilainen ja Johanna Vuorelma (toim.): Kun tutkija kohtaa vihaa. Asiantuntijuus, tiede ja julkisuus. Umpihanki, 2021.
