Kesälukemistoa: Vapaan tutkijan tiede - onko sellaista todella?

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Tieteen vapaus (samoin kuin taiteenkin vapaus) on lausahdus, jota viljellään paljon aina juhlapuheista arjen keskusteluihin. Mutta mitä se oikeastaan on? 

Heti, kun tieteen vapaus pitäisi määritellä, sanat tuntuvat karkaavan puhujalta. Onko tieteen vapaus yksittäisen tieteentekijän vapautta tutkia, mitä huvittaa? Onko tieteen vapaus jonkin hankalasti rajattavan tieteellisen yhteisön vapautta päättää tieteen suuntaviivoista ilman muiden tahojen puuttumista? Mistä tiede onkaan vapaata – ja kuka tätä vapautta saa toteuttaa?

Kesän korvilla ilmestyi kovasti odottamani artikkelikokoelma Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus. Sen aiheet ovat olleet kovasti tapetilla viime vuosina esimerkiksi Unkarin, Puolan ja miksei vaikkapa Yhdysvaltojenkin poliittisen kehityksen vuoksi. Yliopistojen ja tutkimuslaitosten rahahanoja on suljettu, poliittista ohjausta ja nimitysvaltaa lisätty ja kokonaisia tieteenaloja otettu poliitikkojen silmätikuiksi. 

Suomalainen keskustelu tieteen vapauteen liittyvistä seikoista on samaan aikaan ollut arkista mutta yhtä lailla olennaista. 

Kirjan toinen toimittaja, viestinnän professori Esa Väliverronen nostaa artikkelissaan ”Tieteen vapauden ja tutkijan sananvapauden yhteiskunnallinen merkitys” esiin Suomen yliopistolain muutokset vuodelta 2009, joita perusteltiin korkeakoulujen autonomian lisäämisellä, mutta jotka ovat johtaneet siihen, että yliopistoja johdetaan nyt kuin yrityksiä – ylhäältä alas. 

Entinen yhteisöllisyys ja vertaisarviointi ovat saaneet väistyä hierarkkisten käytäntöjen tieltä. Julkisuudessa tämä on tullut näkyviin esimerkiksi Tampereen yliopiston kohdalla. 

Tutkijoiden sanavapauden saralta Väliverronen nostaa syystäkin esiin tapauksen vuodelta 2010, jolloin joukko VTT:n tutkijoita syytti julkisuudessa tutkimuslaitoksen johtoa painostuksesta energiapoliittisissa kysymyksissä. Laitoksen johto oli esimerkiksi kieltänyt ydinvoimatutkimusten ja turpeen energiakäytön arvostelun julkisuudessa muutamalta työntekijältä. Tapahtumaketjun seurauksena eduskunnan oikeusasiamies antoi huomatuksen VTT:n johdolle.

VTT:n kohdalla tiivistyy jo asetelmallisesti tieteen ja tutkijan vapauteen liittyvä problematiikka: Kuka tieteestä päättää, tekijä vai rahoittaja? Miten tutkija voisi ikinä olla ”vapaa”, kun rahoittaja päättää, millaista tutkimusta voidaan tehdä

Kirjan mielenkiintoisimpia artikkeleja on nimenomaan Esa Väliverrosen avausartikkeli, joka on samalla katsaus tieteen vapauteen lähihistoriassa (ja enimmäkseen länsimaissa). Viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta esiin nousee väkisinkin tendenssi, jossa päättäjien puristusotteessa ovat olleet ympäristötutkijat. 

Kirjassa kurkistetaan toki paljon pidemmällekin tieteen vapauden historiaan esimerkiksi emeritusprofessori H. K. Riikosen kahdessa artikkelissa, joista ensimmäisessä liikutaan antiikista 1800-luvulle ja toisessa käydään läpi suomalaisten yliopistojen tapauksia, joissa väitöskirja on hylätty tai jumittunut esitarkastukseen.

Väitöskirjat hyväksytään vertaisarvioinnin prosessin kautta, ja vertaisarvioinnilla on tieteen vapaudessa mielenkiintoisen paradoksaalinen luonne. Toisaalta se on ennakkosensuuria – ja toisaalta se on tieteen yhteisön vapautta päättää omista asioistaan. Riikosen käsittelemiin esimerkkeihin mahtuu kirjoa aina poliittisista oikeusmurhista tapauksiin, joissa hylkääminen on johtunut ilmiselvistä tieteellisistä heikkouksista. Tuorein Riikosen esittelemä tapaus on sellainen, josta minäkin aikoinaan kirjoitin blogissani

Luin myös erityisen suurella mielenkiinnolla tutkijatohtori Johanna Vuorelman artikkelin ”Tutkija kritiikin kohteena tieteen julkisuuden yhteiskunnallisilla areenoilla”. 

Vuorelma nostaa esiin todellisuuden, jossa tutkija joutuu työstään keskustelemaan: Periaatteessa on olemassa erillisiä areenoita, joissa tutkija kertoo työstään, kuten puhtaan tieteelliset julkaisut ja kongressit, tai yleismediajulkisuus, kuten sanomalehdet. Käytännössä verkon ja sosiaalisen median takia nämä areenat kuitenkin sekoittuvat. Tutkijan ei ole mahdollista aina erottaa toisistaan esimerkiksi ”tieteellistä” tai ”yleistajuista” tapaa puhua työstään, sillä somessa kaikenlaiset yleisöt ovat läsnä yhtaikaa eikä yksittäinen kanssakeskustelija ehkä edustakaan vain yhdenlaista yleisöä. Samoin verkko saattaa nostaa julkiseksi kollegoilta tulevan kritiikin, joka aiemmin olisi pysynyt norsunluutornin sisällä. 

Miten uudenlaiseen tiedekekusteluun pitäisi suhtautua vertaisarvioinnin näkokulmasta? Entä miten tutkija voi  säästyä itsesensuurilta, kun verkkoympäristö pursuaa vihaa ja katkeraa kritiikkiä? Vuorelma pohtii tällaisia kysymyksiä YTT Marjo Liukkosen keväällä 2018 julkaistun väitöskirjan kautta. Väitöskirja käsitteli Hennalan sotavankileirin naismurhia, ja sitä alettiin syyttää verkossa ja lehtien mielipidepalstoilla muun muassa ”feministiseksi propagandaksi” ja ”nollatutkimukseksi”. Tällainen sinänsä ala-arvoinen keskustelu laajeni kuitenkin siihen, että tutkijakollegat – jopa väitöskirjan hyväksymiseen osallistuneet vastaväittäjät – alkoivat ruotia Liukkosen tutkimusta sanomalehtien palstoilla ja yleismedioissa. Yleensä toisille tutkijoille suunnattu tieteen sisäinen kritiikki suunnattiin nyt suurelle yleisölle. 

Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus on toimiva yhdistelmä suurten, historiallisen kehityslinjojen sekä yksittäisten tapausten ja anekdoottien esittelyä. Tieteen vapauden yhteydet rahoitukseen, demokratiaan, tiedekäsityksiin sekä yksilön sananvapauteen tulevat käsiteltyä kattavasti.

Tutkijan rooli yhteiskunnallisesti vaikuttavana toimijana, jonka pitäisi kuitenkin pysyä politiikan ja poliitikkojen näppien ulottumattomissa, on hankala. Kirja kysyy tärkeitä kysymyksiä, eivätkä kirjoittajat pelkää ottaa kantaa. Kun on kyse tieteen vapaudesta, tutkijan ei pidäkään pyrkiä pysymään aiheensa ulkopuolella kantaa ottamattomana tarkkailijana. 

Tiede ei koskaan ole vapaata, mutta sen pitää koko ajan yrittää olla.

*

Esa Väliverronen ja Kai Ekholm (toim.): Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus. Vastapaino, 2020

 

Tieteen vapaus & tutkijan sananvapaus