Kesälukemistoa: Naisia luonnon pauloissa
3
MIN
Suomen Kuvalehti kokeilee uutta koneääntä. Jos haluat, voit antaa palautetta äänen laadusta täältä.
Nainen on luonnossa yhtä lailla kotonaan kuin mies, mutta silti kulttuurisesta kuvastostamme puuttuvat lähes tyystin esimerkit naisesta luonnon kokijana. On metsästäjämiehiä, kalamiehiä, miehiä naparetkillä ja tutkimusmatkoilla, miehiä vuoria ja erämaita valloittamassa. Kirjallisuus on täynnä miesten erätarinoita; naisten luontotarinat puuttuvat.
Naisilla on aina ollut suhde luontoon siinä missä miehilläkin, vaikka maanviljelyksen synnystä alkanut kulttuurinen kehitys on pyrkinyt sitomaan naisen kotiin.
Asia on muuttumassa. Viimeisten vuosikymmenien aikana vaeltavat, metsästävät, kalastavat ja vuorilla kiipeilevät naiset ovat yleistyneet. Heidän tarinansa ansaitsevat tulla näkyviin yhtä paljon kuin miestenkin.
Tähän tarpeeseen on halunnut osaltaan vastata Jenni Räinä Kulkijat-kirjallaan. Kirjailija lähtee luonnossa viihtyvien naisten kanssa vaeltamaan, metsästämään ja hillasuolle ja yrittää selvittää, mitä naiset etsivät erämaista ja hirvimetsältä.
Kuva erämaista ja metsästysretkistä miehisinä paikkoina ei ole täysin totuudenmukainen. Räinä kertoo tutkimuksista, jotka ovat haastaneet käsitystä esihistoriallisen ajan sukupuolirooleista. Muinaisten metsästäjä-keräilijäkansojen hautalöydöt on pitkään tulkittu miehiksi, jos haudassa on ollut metsästykseen liittyvää esineistöä. Tarkentuneet tutkimusmetodit ovat osoittaneet, että esimerkiksi Amerikkaa varhain asuttaneiden kansojen metsästäjistä kolmannes tai jopa puolet oli naisia.
On toisaalta kyse myös siitä, että kulttuurimme on nostanut esiin vain tietynlaista suhdetta luontoon. Ihminen on haluttu esittää voimakkaana ja voittamattomana: siksi on kerrottu suurriistanmetsästäjien, uudisraivaajien, tutkimusmatkailijoiden ja vuorikiipeilijöiden tarinoita.
Ehkä paljon monisyisempi luontosuhde onkin sellaisella, joka liikkuu metsässä hiljakseen marjoja ja sieniä poimimassa.
Muistan, kuinka lapsena jaksoin ihmetellä isoäitiäni, joka tuntui kesäisin poimivan villivadelmia suorastaan pakonomaisesti. Hän nousi aikaisin aamulla ja pyöräili marjapaikkaansa – ja ahkeroinnin tuloksena me sukulaiset pysyimme hilloissa koko vuoden. Ajattelin aina, että vadelmien keruu oli jotakin sodan kokeneen ihmisen velvollisuudentunnetta ja säästäväisyyttä.
Nykyään ajattelen, että isoäitini halusi luontoon, ja hän halusi mennä sinne yksin. Hän halusi päästä olemaan hiljaisuudessa, erillisenä muista ihmisistä. Sitä minä ainakin itse haen metsistä.
”Naiseutta” merkittävämmäksi tarkastelukulmaksi Kulkijoissa nousee ehkä lopulta kuitenkin ihmisen suhde kutistuvaan ja kuritettuun luontoon. Erämaista haetaan kokemusta vapaudesta, villeydestä ja kahlitsemattomuudesta, mutta todellisuudessa ihmisen vaikutus näkyy jo kaikkialla.
Räinä on palkittu tietokirjailija: Anssi Jokirannan, Pekka Juntin ja Anna Ruohosen kanssa tehty Metsä meidän jälkeemme voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon kaksi vuotta sitten. Valokuvaaja Vesa Rannan kanssa tehty Reunalla voitti Botnia-palkinnon ja oli Tieto-Finlandia-ehdokkaana.
Jälki on hyvää nytkin. Kirjan teksti kulkee, ja koska sanavalintoihin tai kirjoittamisen tapaan ei tule kiinnitettyä lainkaan huomiota, lukija saa rauhassa keskittyä kirjailijan esittämiin ajatuksiin.
Ja ajatuksia kirjassa riittää: Räinällä itsellään on tekstissä ennen kaikkea kysyjän ja ihmettelijän rooli, ja sitä kautta hän tulee pohtineeksi niin metsäpoliittisen päätöksenteon miesvaltaisuutta kuin varhaisten lukukokemusten merkitystä luontosuhteen kehitykselle.
Joitain teemoja olisin itse halunnut joutua ajattelemaan syvemmin. Räinä sivuaa hankalia, ristiriitaisia seikkoja kirjan henkilöiden luontosuhteissa, mutta ei haasta heitä sen pidemmälle. Haastatellut henkilöt saavat vapauden esittää oman luontosuhteensa pitkälti sellaisena kuin itse haluavat.
*
Jenni Räinä: Kulkijat. Naisia metsässä, soilla ja tuntureilla. Like, 2021.
(Like Kustannus kuuluu samaan Otava-konserniin kuin Suomen Kuvalehti. Like on myös kustantanut usean oman kirjani.)
