Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Kesälukemistoa: Kirjoita luovasti, kirjoita tietokirja

Blogit Tarinoita tieteestä 23.5.2018 13:06
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Onko tietokirjallisuus  muuttumassa aiempaa monipuolisemmaksi? Toivon niin. Viime vuodet on puhuttu paljon esimerkiksi narratiivisesta ja luovasta tietokirjoittamisesta. Äänikirjojen suosio näkyy toivottavasti myös tietokirjojen puolella – ja äänikirjana suositaan ehkä toisenlaisia teoksia kuin painettujen kirjojen puolella. Sähkökirjojen monenlaiset mahdollisuudet alkavat taas jossain vaiheessa tuoda häilyvyyttä kirjan käsitteeseen.

Tietokirjallisuus ei todellakaan ole kuolemassa, vaan se muuntuu, risteytyy ja synnyttää uusia tietokirjalajeja kuin darwininsirkut ikään.

Kesäkirjasarjani toisessa osassa esittelen kirjoitusoppaan. Kaikille sellaisella ei tietenkään ole käyttöä, mutta toivon lukijakuntaani kuuluvan paljon asiantuntijoita, tutkijoita ja journalisteja, joilla on suunnitelmissa tietokirjan kirjoittaminen. Ja koska esimerkiksi kirjoittajakoulutus keskittyy hyvin paljon vain kaunokirjallisuuteen, kaikki suomeksi ilmestyvät tietokirjoittamisoppaat ansaitsevat näkyvyyttä.

Kirjavinkkini on tämä:

Kurinalaisuutta ja kuvittelua – Näkökulmia luovaan tietokirjoittamiseen.
Toimittaneet Emilia Karjula ja Tiina Mahlamäki. Kustantamo Tarke, 2017.
(Tarvepainate, eli tätä ei saa heti käteen kirjakaupoista, vaan se pitää tilata.)

Kurinalaisuutta ja kuvittelua on artikkelikokoelma, joka on syntynyt Turun yliopistossa järjestettävän luovan kirjoittamisen opintokokonaisuuden ohessa. Kirjoittajat ovat tutkijoita ja kirjailijoita.

Johdannossaan kirjan toimittajat kertovat ”luovan tietokirjoittamisen” viittaavan oikeastaan kahteen asiaan: siihen, että tietokirjoittaminen on luovaa siinä missä kaunokirjoittaminenkin, ja lisäksi luovaan tietokirjallisuuteen omana erillisenä kirjallisuudenlajinaan.

Luovalla tai narratiivisella tietokirjallisuudella tarkoitetaan tietokirjoja, joissa tietosisällön sijaan korostuvat kerronnalliset ja tyylilliset ratkaisut. Luovalla tietokirjalla halutaan tarjota ensisijaisesti lukuelämys, ei informaatiopläjäystä.

En tarkoita tällä, että luova tietokirja tarjoaisi yhdentekevää, vanhentunutta tai jopa valheellista tietoa – se voi hyvinkin koostua uraauurtavasta, maailmaa muuttavasta tiedosta, mutta toisaalta se voi myös sisältää moneen kertaan kuultua ja yleisesti melko toissijaista tietämystä. Voi ajatella, että pääosassa on muoto, ei sisältö.

Esimerkiksi muutama vuosi sitten maailmanlaajuisesti paljon huomiota saanut narratiivinen tietokirja H niin kuin haukka kertoi lopulta aika pienistä asioista: kirjoittajansa Helen MacDonaldin surutyöstä isän kuoleman jälkeen ja yrityksestä kouluttaa itselleen metsästyshaukka.

Eri tekstilajien luokittelu ei koskaan ole aukotonta, ja termejä käytetään sikin sokin. Englanninkielisestä maailmasta löytyy sellaisia termejä kuin creative nonfiction, narrative nonfiction sekä literary nonfiction, joita käytetään paljolti synonyymeina.

Itse haluaisin erotella toisistaan ainakin narratiivisen ja kaunokirjallisen (literary) tietokirjallisuuden. Narratiivinen tietokirjallisuus on mielestäni sellaista, joka on läheistä sukua journalismille, esimerkiksi matkareportaaseille. Journalisminkin piirissä puhutaan narratiivisesta journalismista, kun tarkoitetaan juttua, jossa tarinankuljetus sekä tunnelman ja odotusten luominen korostuvat.

Kaunokirjallinen (tai ehkä kirjallinen) tietokirjallisuus taas on mielestäni sellaista, joka on lähisukua kaunokirjalliselle esseelle, ja jossa tarina ei välttämättä ole kovin keskeisessä roolissa, mutta tyyli korostuu.

Jaottelu näkyy kirjoittajakunnassakin: moni narratiivisen tietokirjan kirjoittaja on taustaltaan journalisti. Kaunokirjallisia tietokirjoja tekevät paljon (kauno)kirjailijat. Edellisistä esimerkkinä toimikoon Hanna Jensenin 940 päivää isäni muistinajälkimmäisistä Laurent Binet’n HHhH – Heydrichin salamurhan jäljillä, jossa kirjoittaja muun muassa kokeilee erilaisia tapoja kirjoittaa historiallisesti tapahtumasta.

Mutta asiaan. Kurinalaisuutta ja kuvittelua koostuu noin kymmenestä artikkelista, joiden kirjoittajien joukosta löytyy sellaisia suuria nimiä kuin Anna Kortelainen, Teemu Keskisarja ja Petri Tamminen.

Kirja tulee tarpeeseen, sillä luovasta/narratiivisesta/kaunokirjallisesta tietokirjallisuudesta on puhuttu Suomessa viime vuosina paljon. Kustantamot ovat olleet lajista hyvin kiinnostuneita ja järjestäneet aiheen ympäriltä esimerkiksi käsikirjoituskilpailuja ja kirjoittajakoulutusta. 

Kokonaisuus on hajanainen niin aiheiltaan kuin tyyliltään, mutta se on artikkelikokoelmien yleinen ominaisuus, johon vaikuttaa vaikkapa se, mitä varten tekstit on alun perin kirjoitettu. Keskisarja ja Kovalainen kirjoittavat äärimmäisen sujuvasti ja käytännönläheisesti, kun taas monen muun kirjoittaja teksti on varsin tieteellisesti muotoiltu ja ilmaistu. Paljon on tietenkin kiinni siitä, millainen aihe kirjoittajalle on annettu.

Luonnontieteilijänä haluan nurista siitä, että kirjassa pyöritään hyvin paljon humanistisista tieteistä kirjoittamisen ympärillä ja esimerkiksi luonnontieteiden haasteet unohdetaan. Toisaalta itse syyllistyn siihen, että kirjoitan enimmäkseen luonnontieteistä, joten ehkäpä maailma on suunnilleen säilynyt tasapainossa.

Kirjan hauskin teksti on Petri Tammisen lyhyenläntä ”Aloituksia”. Siinä hän kertoo muutaman viisauden tekstin aloittamisesta sekä jakaa New Yorkerin artikkelien alut kolmeen kategoriaan (1: Antakaapa kun kerron mitä minulle tapahtui, 2: Elokuva alkaa ja 3: Tosiasialla päähän).

Itselleni antoisimmaksi tekstiksi muodostui Anna Kortelaisen ”Käsi sydämelle”. Siinä hän kertoo muun muassa tietokirjailijana työskentelystä, lukijaa innostavan aiheen valitsemisesta ja tietokirjailijan ja tutkijan eroista.

”Perimmiltään sekä tiede että taide saavat ihmisen kaipaamaan sitä mitä ei voi saada eikä saavuttaa. Tietokirjoittaminen saa irtautumaan banaalista rutiinista ja tarkastelemaan elämää uusin silmin, kirjoittavan ihmisen näkökulmasta. Miten monet asiat maailmassa yhtäkkiä  hänelle puhuvatkaan!”, Kortelainen päättää tekstinsä.

Lukekaa ja kirjoittakaa. Kesä on siihen täydellistä aikaa.