Kesälukemistoa: Ihminenkin roikkuu elonkirjon himmelissä

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Tämä on ilmaisnäyte SK:n maksullisesta sisällöstä

Luonnon monimuotoisuudesta eli elonkirjosta kertovalle sisällölle on valtava tarve. Viime vuosina ainakin minulle on karvaasti paljastunut, kuinka ohutta ihmisten tietous monimuotoisuudesta on. 

Samaan aikaan elonkirjo vähenee huolestuttavalla tahdilla. Tutkijat puhuvat jo maapallon historian kuudennesta sukupuuttoaallosta, joka on ilmastonmuutoksen ohella toinen planeettaamme parhaillaan koettelevasta ja ihmiskuntaa uhkaavasta suuresta katastrofista. 

Olen ajatellut, että suomalaisilla olisi peruskoulun, muualta hankitun sivistyksen ja yleisen elämänkokemuksen pohjalta käsitys siitä, että eliökunta muodostaa verkoston, jossa lajit ovat riippuvaisia toisistaan ja jossa jokaisella eliölajilla on lukematon määrä ”tehtäviä”, jotka tekevät niistä kokonaisuudelle tärkeän. Jokaisen eliölajin toimintaa hyödyntää iso valikoima muita lajeja, ja yksittäisen lajin väheneminen tai katoaminen voi suistaa raiteiltaan kokonaisia ekosysteemejä. Tällaisia riippuvuuksien ketjuja ei voi arvottaa sillä perusteella, tuntuvatko ne ihmisistä miellyttäviltä.

Olen ollut väärässä. ”Mitä hyötyä on lokeista?” kyseli helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja oikeustieteen tutkija Twitterissä muistaakseni alkukesästä. ”Miksi lajien määrällä olisi jokin itseisarvo?” kysyi puolestaan tiedetoimittajanakin esiintynyt some-aktivisti. 

Kun aikuiset, koulutetutkaan ihmiset eivät ymmärrä eliökunnan olemusta, tiedon kokonaistarpeen täytyy olla valtava. On tietenkin olemassa hienoja elonkirjosta kertovia teoksia, kuten Juha Kauppisen viime vuonna ilmestynyt Monimuotoisuus (Siltala), joka voitti Kanavan tietokirjapalkinnon. Tarvitaan kuitenkin paljon lisää tietokirjoja, journalismia, taidetta, koulukirjoja, katastrofielokuvia, poliitikkojen puheita ynnä muuta, jotta ihmisten ymmärrys kasvaisi. 

Helmikuussa ilmestynyt Elämän verkko. Luonnon monimuotoisuutta edistämässä on tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden kirjoituskokoelma, jossa hiipuvaa elonkirjoa lähestytään ratkaisukeskeisesti: mitä me voimme tehdä ongelmalle? 

Maa- ja metsätalousministeriön asiantuntijan Hanna Mattilan toimittamassa kirjassa esille pääsevät niin ruoantuotanto, metsienkäsittely, maaperän hyvinvointi, kaupunkiluonto kuin vaikkapa viherkatotkin. Monimuotoisuuden käsitettä tarkastellaan kokonaisten ekosysteemien, lajien sekä geneettisen monimuotoisuuden tasolla. Kansainväliset sopimukset sekä elonkirjon ja talouden yhteydet avataan. 

Tarjolla on siis paljon perustietoa aiheesta – juuri sitä, mitä julkisessa keskustelussa ja kieltämättä myös ihmisten yksityisajattelussa tarvitaan.

Mukaan kirjaan on päässyt jopa synteettinen biologia ja geenimuokatut lapset. Pidin aihetta ensin päälleliimattuna, mutta miksipä ei – elonkirjo on joka tapauksessa ilmiö, joka versoaa odottamattomiinkin suuntiin ja vaikuttaa lukemattomiin tasoihin yhteiskunnassa. 

Itselleni kirjan läheisin teksti oli Hanna-Liisa Kankaan ja Jari Lyytimäen ”Luontoa vaivaa viestintävaje”, jossa pohditaan, miksi elonkirjon katoaminen jää pimentoon julkisessa keskustelussa. Samaa olen usein miettinyt

Yhdeksi syyksi kirjoittajat esittävät monimuotoisuuden olemusta: se on abstrakti, monelle tasolle jakaantuva ilmiö, jonka muuttumista on vaikea näyttää numeroin. Ilmastonmuutoksen kohdalla voidaan puhua vaikkapa keskilämpötilojen muutoksesta, mutta elonkirjolle ei ole tarjolla samanlaista mittaria. Samoin ilmastonmuutos on helpompi esittää dramaattisena, uhkaavana tragediana kuin hitaasti vähenevä monimuotoisuus. 

Monimuotoisuus myös kaipaisi tuekseen enemmän ammattimaisia viestijöitä. Kirjoittajat nostavat esimerkkinä esiin biodiversiteettitietoa kokoavan yhteistyöpaneeli IPBES:n vähäiset viestintävoimavarat. Yksittäisten julkkistenkin tuki monimuotoisuusasialle on tärkeää, samoin yksityisten keskusteluiden ”huolipuhe”: Ihmisten tietoisuus elonkirjon katoamisesta kasvaa, kun he jakavat havaintojaan ja huoliaan vaikkapa lähimetsän kohtalosta. Samoin ”Sauli Naantalista” voi hyvinkin auttaa nostamaan hiipuvaa monimuotoisuutta keskusteluun. 

Kirjassa on jonkin verran toisteisuutta ja turhaa tekstiä – turhan moni kirjoittaja kertaa vaikkapa sen, mitä biodiversiteetti on ja miksi se hupenee – mutta yleisesti ottaen Elämän verkko on mietitty kokonaisuus ja sujuvan yleistajuinen. Kirjoittajilla on halu koukuttaa lukija. Tässä muutamia onnistuneita tekstien aloituksia: 

Kaikki elämä on lähtöisin merestä, ja olemme sille siis elämämme velkaa.

Vietätkö työpäiväsi sisätiloissa, kuivahtanut katkus ainoana vihjeenä elävästä luonnosta?

Leviävätkö pihallasi jättiläiskasvit tai ovatko riesanasi oudot, isot etanat?

Kauas on siis tultu niistä päivistä, kun popularisointi oli tutkijoille kirosana. Hienoa!

Vaan keksisipä joku, miten ihmiset saataisiin lukemaan tällaisia kirjoja. Onko helpompaa jatkaa lokkien, valkoposkihanhien tai merimetsojen merkityksen ihmettelyä kuin ottaa asioista selvää?

P. S. Otsikon himmeli-vertaus on peräisin Suvi Vikströmin, Eeva Furmanin ja Salla Rantalan tekstistä ”Elonkirjo luo ihmiselle elinolot”.

*

Hanna Mattila (toim.): Elämän verkko. Luonnon monimuotoisuutta edistämässä. Gaudeamus, 2020