Kesälukemistoa: Ihminenkin roikkuu elonkirjon himmelissä

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Luonnon monimuotoisuudesta eli elonkirjosta kertovalle sisällölle on valtava tarve. Viime vuosina ainakin minulle on karvaasti paljastunut, kuinka ohutta ihmisten tietous monimuotoisuudesta on. 

Samaan aikaan elonkirjo vähenee huolestuttavalla tahdilla. Tutkijat puhuvat jo maapallon historian kuudennesta sukupuuttoaallosta, joka on ilmastonmuutoksen ohella toinen planeettaamme parhaillaan koettelevasta ja ihmiskuntaa uhkaavasta suuresta katastrofista. 

Olen ajatellut, että suomalaisilla olisi peruskoulun, muualta hankitun sivistyksen ja yleisen elämänkokemuksen pohjalta käsitys siitä, että eliökunta muodostaa verkoston, jossa lajit ovat riippuvaisia toisistaan ja jossa jokaisella eliölajilla on lukematon määrä ”tehtäviä”, jotka tekevät niistä kokonaisuudelle tärkeän. Jokaisen eliölajin toimintaa hyödyntää iso valikoima muita lajeja, ja yksittäisen lajin väheneminen tai katoaminen voi suistaa raiteiltaan kokonaisia ekosysteemejä. Tällaisia riippuvuuksien ketjuja ei voi arvottaa sillä perusteella, tuntuvatko ne ihmisistä miellyttäviltä.

Olen ollut väärässä. ”Mitä hyötyä on lokeista?” kyseli helsinkiläinen kaupunginvaltuutettu ja oikeustieteen tutkija Twitterissä muistaakseni alkukesästä. ”Miksi lajien määrällä olisi jokin itseisarvo?” kysyi puolestaan tiedetoimittajanakin esiintynyt some-aktivisti. 

Kun aikuiset, koulutetutkaan ihmiset eivät ymmärrä eliökunnan olemusta, tiedon kokonaistarpeen täytyy olla valtava. On tietenkin olemassa hienoja elonkirjosta kertovia teoksia, kuten Juha Kauppisen viime vuonna ilmestynyt Monimuotoisuus (Siltala), joka voitti Kanavan tietokirjapalkinnon. Tarvitaan kuitenkin paljon lisää tietokirjoja, journalismia, taidetta, koulukirjoja, katastrofielokuvia, poliitikkojen puheita ynnä muuta, jotta ihmisten ymmärrys kasvaisi.