Kaupunkeihin tarvitaan tietoa elonkirjosta

Profiilikuva
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Joka-aamuisella koiranpissatuslenkillä hätkähdin: lempipuuni oli kaadettu. Kuusi oli ollut kuollut jo pitkään, mutta tikat olivat hakanneet rungon täyteen reikiä, ja pienessä metsikössä kaupungin kotiseutumuseon takana puu muistutti, että tiheästikin rakennettuun kaupunkiin mahtuu monenlaista luontoa.

Kun kävelin tarkastelemassa pientä metsikköä – kokoa sillä on tuskin edes hehtaarin verran – huomasin, että kaikki muukin lahopuu oli kaadettu. Syytä on vaikea ymmärtää: kyseessä ei ole puisto vaan nimenomaan metsikkö, luonnon synnyttämä ja ylläpitämä.

Ehkä motiivina oli turvallisuus (kaupungeissa perustellaan välillä hämmästyttäviäkin asioita turvallisuudella), halu estää kuolleita puita romahtamasta kaltaisteni koiranulkoiluttajien niskaan. Silloin pystyyn olisi kuitenkin voinut jättää rungoista edes parimetrisen pätkän. Maassa oleva lahopuu on tärkeää, mutta pystyssä kelottuvalle puuainekselle löytyy oma käyttäjäkuntansa luonnosta. 

Kaupunkiluonto on monella tapaa tärkeää. Asukkaille se tarjoaa stressiä lievittäviä luontokokemuksia, houkuttelee liikkumaan ja lähtemään pois sisätiloista. Puilla ja muilla kasveilla on merkityksensä kaupunkitekniikankin kannalta: ne esimerkiksi imevät sadevettä, varjostavat ja vaimentavat melua. Hiilineutraaleiksi pyrkivät kaupungit ne vasta metsiään tarvitsevatkin. 

Kaupungin luonnolla on kuitenkin merkityksensä luonnolle itselleenkin, ja siksi sitä pitää ajatella myös luonnon monimuotoisuuden eli elonkirjon kannalta. Ei ole niin, että kaikki tärkeä luonto olisi vain erämaissa. Lisää voi lukea Juha Kauppisen erinomaisesta Monimuotoisuus-tietokirjasta

Kaupungit ja kunnat ovat myös käytännössä niitä tahoja, jotka päättävät maankäytöstä: minne rakennetaan, mitä säästetään, mitä alueelle kaavoitetaan. Kaupungeissa päätetään, kuinka lähiluontoamme päivittäin käsitellään. 

Maankäyttö on yksi suurimmista suurin uhista luonnon monimuotoisuudelle. Kotikaupungissani Keravalla tämä näkyy kovin konkreettisesti: kaupunki on pinta-alaltaan pieni ja yksi tiheimmin asutettuja kuntia Suomessa, mutta lisää rakennetaan koko ajan. Uusien asuinalueiden ja teollisuusalueiden alle ovat parhaillaan jäämässä esimerkiksi perinteinen jokilaakson peltomaisema ja pienen luonnonsuojelualueen ympärysmetsät.

Kaupungin halu tehdä ympäristöstä kaunista ja ”luonnonläheistä” on samaan aikaan kova. Keravalla on esimerkiksi haluttu istuttaa kaikkialle kirsikkapuita. Muutaman päivän ajan keväällä ne ovatkin todella kaunis näky. Suomalaisen luonnon monimuotoisuutta ne eivät kuitenkaan tue. 

Miten kaupunkeihin saisi lisää tietoa luonnon monimuotoisuudesta ja toisaalta intoa säilyttää sitä?

Itse olen alkanut haaveilla kaupunkibiologeista: jos olisin diktaattori, määräisin sellaisen pakolliseksi jokaisen kunnan palkkalistoille. Toivottavasti monessa kunnassa on jo!

Kaupunkibiologin tehtävät olisivat moninaisia. Hän vastaisi kaupunkiluonnon kartoittamisesta ja tiedon säilyttämisestä: Elääkö kaupungissa uhanalaisia eliölajeja? Millaisia luontotyyppejä siellä on? Luonnossa liikkuvat kaupunkilaiset voisivat myös ilmoittaa havainnoistaan kaupunkibiologille. 

Kaikki kaupungin maankäyttö suunniteltaisiin kaupunkibiologin kanssa. Rakentamisen alle ei tietenkään saisi jäädä uhanalaisia lajeja, muttei liioin sellaisia luontotyyppejä tai kokonaisuuksia, joista kaupungissa on pula. Nyt tällaisia tehtäviä on osaksi hoitanut ELY-keskus, joka saa niitä toki jatkossakin hoitaa, mutta kaupunkibiologi tarkastelisi asiaa luonnon kannalta laajemmin, ei vain lainsäädännön toteutumisen kannalta. Kaupunkibiologi voisi myös koordinoida ympäristövaikutusten kompensointia. Kaupunkibiologi olisi lähempänä kaupungon todellisuutta kuin ELY-keskus. 

Kaupunkibiologilla olisi sanansa sanottavana siitä, kuinka kaupunkiympäristöä hoidetaan. Hän olisi huolehtinut lahopuuni jättämisestä pystyyn, mutta hän voisi huolehtia myös siitä, ettei kaikkia tienvierustoja ja jättömaita muuteta lajiköyhiksi nurmikoiksi, vaan kaupungissa kukkisivat perinteiset kedot ja katoamassa olevat hiekkamaat. Kaupunkibiologi varmistaisi, ettei kukaan käy niittämässä perhosille ja pölyttäjille tärkeää ketoa kesken kukinnan (tällaista tapahtuu ainakin minun ympäristössäni koko ajan, enkä ymmärrä, miksi). 

Kaupunkibiologi mahdollistaisi myös asukkaiden osallistumisen. Moni kaupunkilainen lähtee mielellään talkoisiin, kun sen jäljet näkyvät omassa lähiluonnossa. Vieraslajien kitkeminen, purojen ennallistaminen, ketojen ylläpito ja metsäpolkujen raivaaminen houkuttelevat kyllä tekijöitä mukaan. Kaupunkibiologi koordinoisi talkoita.

Kaupunkibiologi parka: hän uupuisi työkuorman alle jo muutamassa kuukaudessa.

Hyvät lukijat! Vaatikaa kotikunnaltanne sellaista lähiluonnon huomioonottamista, että asuinpaikkanne luonto olisi mahdollisimman monimuotoista. Älkää suostuko siihen, että elinpiirinne on pelkkää monotonista ja helteiden tappamaa nurmikkoa, istutettua puistoa tai viimeisteltyjä kukka-asetelmia. Tehkää havaintoja luonnosta ja kertokaa niitä eteenpäin. Esimerkiksi Suomen Lajitietokeskuksen Vihko-palveluun voi merkitä havaintoja.