Kaupunkeihin tarvitaan tietoa elonkirjosta

Profiilikuva
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Joka-aamuisella koiranpissatuslenkillä hätkähdin: lempipuuni oli kaadettu. Kuusi oli ollut kuollut jo pitkään, mutta tikat olivat hakanneet rungon täyteen reikiä, ja pienessä metsikössä kaupungin kotiseutumuseon takana puu muistutti, että tiheästikin rakennettuun kaupunkiin mahtuu monenlaista luontoa.

Kun kävelin tarkastelemassa pientä metsikköä – kokoa sillä on tuskin edes hehtaarin verran – huomasin, että kaikki muukin lahopuu oli kaadettu. Syytä on vaikea ymmärtää: kyseessä ei ole puisto vaan nimenomaan metsikkö, luonnon synnyttämä ja ylläpitämä.

Ehkä motiivina oli turvallisuus (kaupungeissa perustellaan välillä hämmästyttäviäkin asioita turvallisuudella), halu estää kuolleita puita romahtamasta kaltaisteni koiranulkoiluttajien niskaan. Silloin pystyyn olisi kuitenkin voinut jättää rungoista edes parimetrisen pätkän. Maassa oleva lahopuu on tärkeää, mutta pystyssä kelottuvalle puuainekselle löytyy oma käyttäjäkuntansa luonnosta. 

Kaupunkiluonto on monella tapaa tärkeää. Asukkaille se tarjoaa stressiä lievittäviä luontokokemuksia, houkuttelee liikkumaan ja lähtemään pois sisätiloista. Puilla ja muilla kasveilla on merkityksensä kaupunkitekniikankin kannalta: ne esimerkiksi imevät sadevettä, varjostavat ja vaimentavat melua. Hiilineutraaleiksi pyrkivät kaupungit ne vasta metsiään tarvitsevatkin. 

Kaupungin luonnolla on kuitenkin merkityksensä luonnolle itselleenkin, ja siksi sitä pitää ajatella myös luonnon monimuotoisuuden eli elonkirjon kannalta. Ei ole niin, että kaikki tärkeä luonto olisi vain erämaissa. Lisää voi lukea Juha Kauppisen erinomaisesta Monimuotoisuus-tietokirjasta