Joskus tutkija pelkää toimittajaa - syystäkin
Paneudun journalismin ja tieteenteon herkkään suhteeseen vielä yhden blogikirjoituksen verran. Kaksi aiempaa kirjoitustani ovat käsitelleet toimittajia, jotka kiistävät tieteen tuloksia ja siten uskoakseni aiheuttavat hallaa paitsi journalismin uskottavuudelle, myös julkiselle keskustelulle ylipäätään. Tekstit voi lukea tästä ja tästä.
Tieteellä ja journalismilla on paljon yhteistä. Molemmissa kerätään ja julkaistaan mahdollisimman totuudenmukaista tietoa. Alojen eettisissä ohjeistuksissakin on paljon samaa: kunnioitetaan yksilönsuojaa, ei plagioida tai vääristellä, annetaan tekijälle hänelle kuuluva kunnia.
Silti alat ovat pohjimmiltaan kovin erilaisia. Tutkija pureutuu syvälle aiheeseensa, osaa sen läpikotaisin, ja vaikka tutkimuksen julkaiseminen on tärkeää, yleisön koko on toisarvoista. Toimittaja tavoittelee laajaa yleisöä eikä hänen henkilökohtaisesti tarvitse osata ja edes ymmärtää aihetta, josta hän kirjoittaa. Toimittajan ammattitaitoa on löytää luotettavat lähteet.
Toimittaja siis tarvitsee tutkijaa ymmärtämään asiat puolestaan. Journalismi tarvitsee tiedettä.
Tutkija ei sen sijaan oikeastaan tarvitse toimittajaa mihinkään, ei tieteenteon itsensä kannalta. Tieteellä on omat julkaisukanavansa ja -muotonsa, eikä tieteellinen työ vaadi journalismia välikädeksi mihinkään kohtaan.
Silti nimenomaan tutkijoita opetetaan kohtaamaan toimittajat ja tekemään yhteistyötä median kanssa. Onko tämä vähän nurinkurista? Pitäisikö pikemminkin toimittajia kouluttaa kohtaamaan tutkijat paremmin?
Yliopistojen lakiin kirjattu kolmas tehtävä, yhteiskunnallinen vaikuttavuus, näkyy yliopistojen arjessa niin, että tutkijoille ja tutkimuksille halutaan lisää näkyvyyttä tieteen omien viestintäkanavien ulkopuolella. Tutkijoita koulutetaan kirjoittamaan tiedotteita, viikkokirjeitä ja blogitekstejä, olemaan mielenkiintoisia some-persoonia, luomaan verkostoja toimittajiin ja päättäjiin, esiintymään televisiossa luontevasti, ymmärtämään toimittajan työtä ja journalismin periaatteita. Itsekin koulutan, jatkuvasti.
Olen antanut lukuisille tutkijoille ja opiskelijoille esimerkiksi tällaisia neuvoja:
- Luota toimittajan ammattitaitoon, hän tuntee kyllä yleisönsä.
- Älä väheksy iltapäivälehtiä! Ne ovat Suomessa varsin asiallisia.
- Älä korjaa toimittajan tekstiä punakynällä – osoita vain virheet, älä puutu muuhun.
- Vastaa yhteydenottoihin pikaisesti.
- Jos et itse tunne asiaa mielestäsi tarpeeksi, toimittajaa auttaa, jos osaat vinkata jonkun kollegasi.
Tutkijoille siis korostetaan yhteistyöhalun ja vastapuolen ammattimaisuuteen luottamisen merkitystä.
Joskus kokeneillakin tutkijoilla on toimittajan kanssa työskentelyyn liittyviä pelkoja: Entä jos toimittaja ei anna tarkistaa haastattelua? Entä jos toimittaja ei suostu tekemään korjauksia? Entä jos jutun sävystä tulee aivan väärä? Entä jos samaan juttuun haastatellaankin asiantuntematonta maallikkoa, jonka väitteet saavat kuitenkin aivan saman painoarvon tekstissä? Entä jos tutkijalle lankeaakin jutussa ”roiston” rooli?
Monesti pelot ovat aiheettomia, tai ainakin ne toteutuvat hyvin harvoin. Omissa opetustilanteissani niistä kuitenkin ajaudutaan aina keskustelemaan: jokainen tutkijanalku on kuullut vähintään yhden kauhujutun tutkijan ja toimittajan kohtaamisesta.
Eiköhän keskusteluissa käsitellä pian sitäkin, kuinka pitäisi suhtautua toimittajiin, jotka haukkuvat tutkijoita Twitterissä tai väittävät tiettyjen tieteenalojen tuloksia vääriksi.
Yliopistojen puolella tehdään töitä, jotta tutkijan ja toimittajan kohtaaminen sujuisi mahdollisimman hyvin – ja tuloksena olisi mahdollisimman hyvää journalismia.
Samaa voinee odottaa vastapuolelta.