Elämä on tärkeää, eivät geenit
”Täti innostui sukututkimuksesta, ja niin Leenakin teki dna-testin – Kun tulokset tulivat, eletty elämä osoittautui valheeksi”, kuului Helsingin Sanomien parin päivän takainen otsikko.
Geneettisen sukututkimuksen yhteydessä paljastui, että Leenan isä ei ollutkaan hänen biologinen isänsä, ja siten Leenan sisaruksetkin olivat ”vain” hänen sisarpuoliaan.
Otsikko tiivistää sen, mikä minua on viime aikojen sukututkimusinnostuksessa mietityttänyt.
Olemmeko muka niin geeniemme orjia, että uusi tieto geneettisestä taustausta pystyy ”osoittamaan eletyn elämän valheeksi”? Onko tieto omasta dna:sta merkityksellistä, että vuosikymmenien tunnesiteet ja yhteiset kokemukset eivät paina sen rinnalla mitään? Voiko eletty elämä muka olla millään tapaa valhetta?
(Otsikko onneksi liioittelee ”Leenan” suhtautumista, sillä jutussa kerrotaan, että isä on hänelle edelleen isä ja sisarukset sisaruksia. Hyvä niin!)
Olen koulutukseltani geneetikko, mutta nykyinen geenitietointoilu on minusta lähinnä harmillista enkä ole itse siihen lähtenyt mukaan. Tässä muutama syy epäluulooni:
1. Geenisi eivät ole sinun. Kun paljastat maailmalle geenisi, paljastat samalla sukulaistesi geenit. Ja kenelle kuuluu tieto siitä, ettei isäsi olekaan biologinen isäsi? Se, mitä sinusta paljastuu, paljastaa väistämättä myös läheistesi yksityisasioita.
2. Emme tiedä, mihin kaikkeen geenitietoa tulevaisuudessa käytetään. Silti ihmiset latailevat innoissaan tietojaan julkisiin tai ainakin käytännössä julkisiin palveluihin.
3. Ihminen on arvokas ilman erityisiä geenejä ja erityistä sukutaustaa. Minua vaivaa sekä geneettisessä että perinteisessä sukututkimuksessa se, että ihmiset tuntuvat usein etsivän suvustaan jotain erityistä, mikä saisi yksilön ja suvun erottumaan muista. Kaikkien sukujen tarinat ovat aivan yhtä tärkeitä ja hienoja, ja toisaalta yhtäkään ihmistä ei tee arvokkaammaksi se, vaikka sukujuurista löytyisi Jeesus itse.
4. Geenikartoitusten tulosten ymmärtäminen on hankalaa. Kuinka suuren terveysriskin erilaiset alttiusgeenit oikeasti aiheuttavat? Voiko geenitieto aiheuttaa väärinkäsityksiä, joka johtaakin huonoihin elintapoihin tai turhaan ahdistukseen? Sama vaikeatulkintaisuus koskee geneettistä sukututkimusta. Maksavatko ihmiset firmoille epäselvistä tuloksista ja prosenttiluvuista, joista ei voi päätellä yhtään mitään erityistä? Erilaisten alttiusgeenien seulonnalla on tietenkin paikkansa, mutta en haluakaan tässä rinnastaa lääketieteellisistä syistä lääkärin lähetteellä tehtäviä geenitestejä ja kaupallisia ”jokamiehen” testejä.
*
Geneettinen testaus voi tuottaa paljon hyvää. Ihminen on utelias olento, ja omien sukujuurien selvittely voi olla palkitsevaa kuin onnistunut salapoliisintyö. Itsen asettuminen osaksi suvun rönsyilevää juurakkoa saattaa olla hyvinkin voimauttavaa. Ihminen ei ole koskaan yksin eikä vain oman elämäntarinansa summa. Sukututkimusta voi myös pitää jonkinlaisena näpäytyksenä yksilöllisyyttä korostavalle nykyhetkelle: älä unohda, että olet vain pisara virrassa.
Suvun historian selvittely voi selittää, miksi isovanhemmat olivat sellaisia kuin olivat tai miksi äidin suvusta ei koskaan puhuttu. Samalla kun selviää, ettei isä ollutkaan biologinen isä, voi selittyä se, miksi isä kohteli aina ankarammin kuin muita sisaruksia. Vika ei ollutkaan lapsessa vaan vanhempien muinaisessa aviokriisissä.
Samoin omien geenien kautta aukeavat terveysriskit voivat auttaa elämään tervettä elämää ja kannustaa hyviin elintapoihin.
Silti kaiken geenitestaushypen keskellä on tärkeä muistaa, että jokaisen ihmisen tekee erityiseksi nimenomaan eletty elämä ja ihmiset ympärillä. Niitä geenitieto ei peittoa koskaan.