Eikö apurahatutkijalle löydy edes työhuonetta?
Tutkimuksen tärkeyttä korostetaan, ja suomalaista tutkimusta ylistetään. Vaan kuka huolehtisi tutkijoista?
Eivät ainakaan yliopistot. Ne nimittäin hylkäsivät äskettäin Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunnan ehdotuksen erityisestä apurahojen mukana maksettavasta yliopistokorvauksesta.
Yli 80 prosenttia Suomen korkeakouluissa työskentelevistä tutkijoista tekee työtään määräaikaisissa alle vuoden työsuhteissa tai apurahoituksella. Apuraha on erityisen tyypillinen rahoituksen muoto naisille.
Apurahatutkijat ovat kaikkein huonoimmassa asemassa tutkijoiden joukossa: heidän sosiaaliturvansa on usein puutteellinen, heillä ei ole työterveyshuoltoa, lomaa tai mitään normaaliin työsuhteeseen kuuluvia etuja. Eläketurvaa kertyy vain yli neljän kuukauden apurahoista – moni aloitteleva tutkija joutuu työskentelemään tätä lyhyemmissä pätkissä. Samanlainen on tilanne myös esimerkiksi taiteilijoilla.
Ehkä suurin ongelma apurahatutkijoille on kuitenkin heidän asemansa yliopistossa. Yliopisto kyllä kerää pisteet heidän tekemästään tutkimuksesta, mutta ei turvaa heille työtiloja tai muuta tutkimusinfrastruktuuria. Korkeakoulut eivät ole onnistuneet omaksumaan apurahatutkijoita luontevaksi osaksi toimintaansa. Käytännöt ovat kirjavat, oikeudet vaihtelevat, ihmiset ovat epätasa-arvoisessa asemassa toisiinsa nähden. Yliopisto saattaa ottaa myönnetyistä apurahoista ns. overheadin, jolla katetaan tilakulut – tai yliopisto saattaa tilanpuutteen vuoksi olla lainkaan osoittamatta työtilaa apurahatutkijalle.
Apurahoja myöntäviä tahoja edustava Säätiöiden ja rahastojen neuvottelukunta on yrittänyt vaikuttaa juuri siihen, että apurahalla pyörivä tutkimus saisi vakaan aseman korkeakouluissa. Neuvottelukunta on esittänyt, että apurahoihin kuuluisi aina seitsemän prosentin osuus, joka maksettaisiin suoraan korkeakoululle ja jolla katettaisiin tutkimuksesta koituvat peruskulut.
Yliopistot kieltäytyivät ehdotuksesta. Ne jatkavat mieluummin viidakon laki -käytäntöä, jossa yhteisiä sääntöjä apurahatutkijoiden kohteluun ei ole eikä heidän asemaansa tunnusteta.
On vaikea ymmärtää, miksi yliopistot suhtautuvat apurahatutkijoihinsa niin kaksijakoisesti. Olen aiemminkin kirjoittanut, kuinka edullinen vaihtoehto apurahatutkija yliopistolle on ja kuinka kustannustehokasta olisi pitää kyseisestä ryhmästä huolta.
Todellisuus kuitenkin on, että tutkijoiden ja toisaalta tohtoreiden määrä halutaan pitää kaikin keinoin suurena: esimerkiksi “tohtoriliukuhihnalle” eli tutkijakouluihin otetaan ihmisiä suurempi joukko kuin mille yliopistoilla on varaa maksaa palkkaa.
Jatko-opiskelija löytää itsensä paradoksaalisesta tilanteesta: yliopisto selvästi haluaa häneltä väitöskirjan, mutta haluaa hänen itse etsivän siihen rahoituksen – ja itse taistelevan itselleen oikeuden esimerkiksi työhuoneeseen tai julkaisutietokantojen käyttöön.