Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Ehdotuksia tieteellisen vilpin ehkäisemiseksi

Blogit Tarinoita tieteestä 22.2.2016 17:19
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Jatkan vielä hetken pohdintoja liittyen ”VTT-kohuun” eli mahdolliseen tieteelliseen vilppiin, josta Helsingin Sanomat on kirjoittanut jo kahdesti.

Suoraan asiaan siis: tutkimusetiikkaa opetetaan tutkijoille suorastaan järkyttävän vähän. Omiin maisterin- ja tohtorintutkintoihini sitä ei sisältynyt opintoviikollistakaan. Tietysti aihetta sivutaan jonkin verran muun opetuksen lomassa, mutta ilmeisesti johtoajatus on, että jokainen ihminen on lähtökohtaisesti rehellinen ja ottaa siksi tutkimusta tehdessään  itse selvää, mikä on hyvän tieteellisen käytännön eli HTK:n mukaista.

On silti paljon asioita, jotka tutkija voi tehdä väärin silkkaa tietämättömyyttään. Millainen siteeraaminen on hyvän tavan mukaista? Miten suhtautua siihen, että eri menetelmillä saadaan erilaisia tuloksia? Onko oikein painottaa siteeratussa kirjallisuudessa juuri niitä tapauksia, jotka sopivat omiin tutkimustuloksiin – jokaista aiempaa tutkimusta kun ei kuitenkaan ole mahdollista esitellä omassa tutkimusyhteenvedossa? Entä kuinka paljon on oikeutettua luottaa yhteistyökumppaneilta saatuihin tietoihin tai materiaalin laatuun?

Alla muutamia ehdotuksia hyvän tieteellisen käytännön vahvistamiseksi nuoren tutkijan arjessa.

Pakollista tutkimuksen ja tieteen etiikan opetusta lisää!

Ainakin Tutkimuseettinen neuvottelukunta (TENK) on ollut tietoinen opetuksen vähyydestä ja käynnistämässä muun muassa vastuullisen tiedeviestinnän hanketta. Tarvitaan kuitenkin pakollista perusopetusta, joka saavuttaa jokaisen kandi-, maisteri- ja tohtoritason opiskelijan.

Opetuksen pitää lähteä liikkeelle yksityiskohtaiselta käytännön tasolta (Kuinka siteerata asianmukaisesti? Kuinka paljon kuvia saa käsitellä julkaisuun?) ja ulottua suuriin eettisiin teemoihin saakka. Etiikasta keskusteleminen opetuksessa parantaa myös tutkijan kykyä osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Kaikki opinnäytteet verkkoon!

Väitöskirjat alkavat olla kattavasti verkossa, mutta gradut paljon huonommin. Joku voisi väittää, että verkossa olevaa opinnäytettä on helppo plagioida, mutta itse olen sitä mieltä, että kun kaikki opinnäytteet ovat luettavissa netistä, plagioinnista jää helpommin kiinni. Opinnäyte, jonka ainoa julkisesti luettavissa oleva kappale on kirjaston hyllyssä, vasta onkin mieluinen plagioitava – tai plagiaatti, jota kukaan ei saa kiinni. Kuten TENK:n edellisestä julkaistusta toimintakertomuksesta ilmenee, vuosittain ilmenee useita opinnäytteiden plagiointiin liittyviä tapauksia.

Kynnystä keskustella mahdollisesta epäeettisyydestä madallettava!

Nuori tutkija on käytännössä oppipoika, joka oppii ammattinsa mestarin eli opinnäytteensä ohjaajan siipien suojissa. Se, kuka ohjaajaksi valikoituu, näkyy työn jäljessä myöhemmällä tutkijanuralla. Ohjaaja opettaa nuorta tutkijaa juuri niissä käytännön valinnoissa, jotka saattavat olla esimerkiksi VTT:n vilppiepäilyn takana. Millaisilla otoksilla tutkimusta tehdään? Mikä kuva julkaisuun valitaan? Mitä apurahahakemukseen kirjoitetaan tutkimuksen tulevista sovellutusmahdollisuuksista? Millaisia johtopäätöksiä tuloksista voi vetää?

Nuori tutkija on henkisesti kovin riippuvainen ohjaajastaan, ja hänen voi olla vaikea ilmoittaa epäkohdista eteenpäin. Ohjaajasta on kiinni paitsi opinnäytteen valmistuminen, käytännössä myös koko tutkijanura.

Entä jos jokaiselta laitokselta tai edes tiedekunnasta löytyisi työsuojeluvaltuutetun tai luottamusmiehen kaltainen HTK-yhteyshenkilö, jota olisi helppo lähestyä epäilysten kanssa? (HTK tarkoitti siis hyvää tieteellistä käytäntöä.)

Nyt HTK-prosessi eli vilppiepäilyjen selvittäminen käynnistetään ottamalla yhteyttä korkeakoulun rehtoriin. Entä jos graduntekijä ei ole varma, onko kyseessä ilmoituksen arvoinen asia? HTK-yhteyshenkilöt olisivat tavallisia yliopistotutkijoita tai -opettajia, jotka olisivat saaneet tehtäväänsä pienimuotoista koulutusta. Heidän kanssaan epävarma nuori tutkija voisi keskustella mieltään painavista tutkimuseettisistä asioista ja ryhtyä jatkotoimenpiteisiin, jos syytä niille ilmenee.

Tutkintoliukuhihna pitää uskaltaa pysäyttää!

Varsinkin väitöskirjan hyväksyminen on moniportainen prosessi, johon kuuluu esimerkiksi esitarkastajien valinta ja esitarkastus, painatuslupa, väittelylupa, vastaväittäjän valinta, väitöstilaisuus, vastaväittäjän lausunto ja väitöskirjan lopullinen hyväksyminen tiedekunnassa, sekä lopulta tohtorin tutkinnon myöntö.

Jostain syystä prosessi on alkanut muistuttaa liukuhihnaa tai ehkä enemmänkin liukumäkeä: kun siihen kerran astuu, matka ei enää pysähdy kuin lopussa. Prosessia ei uskalleta pysäyttää, kun esitarkastus on kerran lähtenyt käyntiin.

Opinnäytteen hyväksymisessä jokaisen askelman pitää olla oikeasti laadukas ja oikeasti merkitsevä. Väitöstilaisuudenkin pitää olla oikeasti tilaisuus tarkistaa, että väittelijä hallitsee aiheensa. Käytännössähän väitöstilaisuus on Suomessa läpihuutojuttu, ja muutaman vuoden takainen tapaus, jossa väitös hylättiin väitöstilaisuuden jälkeen, oli todella poikkeuksellinen. Samoin alkuvuoden tapausta, jossa väittelylupa evättiin vaikka esitarkastajat olivat sitä puoltaneet, voi hyvällä omallatunnolla kutsua suorastaan ainutlaatuiseksi.

Ja vaikka opinnäyte olisi kerran hyväksytty ja opiskelija saanut tutkintonsa, päätökset pitää voida perua. Helsingin Sanomien artikkelissa emerituskansleri Kari Raivio kertoi, kuinka eräs gradu oli paljastunut osin plagioiduksi, mutta myönnettyä maisterintutkintoa ei enää voitu peruuttaa. (Jos muuten arvaan oikein, mikä gradu oli kyseessä, voin kertoa, ettei se ollut luettavana verkossa.)

Vilppi ei saa olla kannattavaa vuosienkaan päästä.