Avaa silmäsi, menneisyyden opiskelija!
Viime päivinä on keskusteltu opintotukea uhkaavista leikkauksista sekä opintorahan ja opintolainan suhteesta. Hallitus haluaa kasvattaa opintolainan osuutta opiskeluajan taloudenpidossa.
On nähty monenlaisia opintolainaa tukevia puheenvuoroja. Esimerkiksi taloustieteen professori Roope Uusitalo on korostanut opintolainaa ”investointina ja vakuutuksena työmarkkinoiden epävarmuutta vastaan”. Opintolainaa ei pitäisi hänen mielestään arastella sen enempää kuin auto- tai asuntolainaakaan.
Nykynuoria on syytetty mukavuudenhaluisiksi, ahneiksi ja epävarmoiksi: ”Korkeakouluopiskelun voisi myös nähdä nopeahkona välivaiheena, jolloin voi vähän kituuttaakin, sen sijaan että se nähtäisiin elämäntapana tai työnä, josta tulisi maksaa jopa palkkaa”, kirjoitti HS:n toimittaja Marjukka Liiten. Eräs entinen kansanedustaja taas epäili Facebookissa, että opintotuki käytetään juhlimiseen eikä valmistuminen olekaan tavoite.
Nykyopiskelijoiden pitäisi siis suhtautua opintojensa rahoitukseen samalla tavalla kuin vaikkapa 1970-luvulla opiskelleet suhtautuivat.
Opintolainaa alettiin myöntää vuonna 1969, ja alussa se olikin oikein edullinen vaihtoehto opiskelijalle. Korot olivat alhaalla ja korkeakoulutettujen työllisyysnäkymät kerrassaan mainiot. Kun opintojen jälkeen ihmistä odotti vuosikymmenien yhtäjaksoinen ura hyvinpalkattuna virkamiehenä tai yhden ja saman yrityksen palveluksessa, opintolaina oli hyvinkin riskitön ”investointi tulevaisuuteen”. Vakituinen virka saattoi olla plakkarissa jo reilusti ennen valmistumista.
Opiskelija saattoi suhtautua luottavaisesti paitsi työllistymiseen ja uraputken pituuteen, myös opiskelualan valintaan. Jos ensimmäinen alanvalinta ei tuntunutkaan hyvältä, vaihtaminen ei ollut mikään ongelma. Kerran yliopistoon päässyt pystyi vielä minunkin opintojeni alkuaikoina (1990-luvun lopussa) vaihtamaan joissain tapauksissa pääainettaan, ja aiemmin homma sujui vielä vaivattomammin.
Nykynuorten kritisoijat: oletteko huomanneet, että ajat ovat muuttuneet?
Opintojaan aloittelevat suhtautuvat esimerkiksi opintorahan leikkauksiin kriittisesti, koska he tiedostavat riskit. He myös joutuvat elämään koko työuransa kyseisten riskien kanssa – te taas ette joudu. Suhtaudutaan siis kunnioituksella heidän epävarmuuteensa.
Kovin moni asia on muuttunut parissakymmenessä vuodessa (puhumattakaan esimerkiksi neljästäkymmenestä vuodesta).
Yliopistojen opiskelijavalinnoissa on ryhdytty suosimaan suoraan lukioista tulevia ensikertaa hakevia. ”Heti sisään” on nykypäivän tavoite yliopisto-opinnoille.
Opiskelualan vaihtamisesta on tehty hankalaa. ”Heti oikealle alalle” on myös tämän hetken henki.
Opiskeluaikaa on haluttu rajata. Korkeakouluissa vahditaan nyt varsin tarkasti, etenevätkö opinnot oikeassa tahdissa. ”Nopeasti ulos”, kuuluu käsky.
Opintojen jälkeinen työllistyminen ei ole itsestäänselvyys. Vaikka korkeakoulutettujen työllisyys on ollut muita korkeammalla tasolla, sekin on laskenut. Samoin tohtorien työttömyys kasvaa. Eri alojen välillä on suuret erot – mutta kaikki opiskelijat eivät voi valita lääketieteellistä tai oikeustieteellistä tiedekuntaa. Sitä ei yhteiskuntakaan kestäisi. Me tarvitsemme muitakin.
Erilaiset pätkä- ja silpputyön mallit vievät tilaa vakiviroilta. Tulevaisuudessa entistä usempi korkeakoulutettu työllistää itse itsensä.
Alat, joita ennen pidettiin varmoina työllistäjinä, ovat kovin arkoja suhdanteille. 1990-luvun lopussa Nokia veti ihmisiä teknillisiltä aloilta kovaa tahtia, mutta kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli jo aivan toinen. Tuoreen ylioppilaan pitäisi kyetä ennustamaan teknisen kehityksen ja maailmantalouden trendejä, jotta valittu opiskeluala olisi takuuvarma työllistäjä ja opintolainainvestoinnin arvoinen.
Opintolaina voi hyvinkin olla edullinen ja kannattava vaihtoehto opiskelijalle. Mutta ihmiset, jotka eivät ymmärrä nykyopiskelijoiden elävän aivan uudenlaisten reunaehtojen varassa, ovat lähinnä empatiakyvyttömiä.