Yliopistojen uusi autonomia on paradoksi
Väitöskirjat ovat vain tutkimuksen sivutuotteita, mutta Suomessa niistä on tullut itse tarkoitus. Yliopistouudistusten myötä ilmiö on entisestään korostunut.
Olen sivunnut aihetta aiemminkin. Akateeminen tutkimusmaailma nimittäin pyörii väitöskirjatyöntekijöiden varassa: “He tekevät suurimman osan käytännön tutkimuksesta, ja heitä on määrällisesti mukana paljon enemmän kuin jo väitelleitä tutkijoita. Ilmiö johtuu osaksi rahasta. Väitöskirjatyöntekijöille on helpompi saada rahoitusta kuin niin kutsutuille post doceille, valmiille tohtoreille siis. – – Lisäksi yliopistot saavat rahaa valmistuneiden määrän mukaan. Väittelijästä saa rahaa, post docista ei”, kirjoitin vajaa vuosi sitten. Mikään ei tietenkään ole muuttunut.
Väitöskirjojen korostuminen näkyy monessa seikassa: Työskentelyrahoitus ohjataan ennen kaikkea niiden tekijöille, ja laitokset saavat rahaa valmistuneiden väitöskirjojen mukaan. Tutkimus myös näkyy julkisuudessa ennen kaikkea valmistuneina väitöskirjoina, vaikka erityisesti luonnon- ja lääketieteellisillä aloilla väitöskirjaprojektit ovat yleensä vain pieniä paloja paljon isommista tutkimuskokonaisuuksista.
Väitösten osuus kokonaistutkimuksista pitäisi tulla paremmin esille. Uutisarvon ei pidä löytyä siitä, että joku väittelee, vaan tutkimuksesta itsestään. Aina tämä ei toteudu.
Edelliseen kappaleeseen nähden ehkä hieman hupaisasti nostan itse esiin yhden väitöstyön: Kirsi-Mari Kallion pian tarkastettavassa väitöskirjassa käsitellään “nollatutkimusten” lisääntymistä yliopistoissa. Kallion työn otsikko on Ketä kiinnostaa tuottaa tutkintoja ja julkaisuja liukuhihnaperiaatteella…? Suoritusmittauksen vaikutukset tulosohjattujen yliopistojen tutkimus- ja opetushenkilökunnan työhön.
Kallion tekemissä haastatteluissa tutkimustyötä ja julkaisemista kuvattiin “pelin pelaamiseksi” ja yliopistoja kutsuttiin ”maisteri- ja paperitehtaiksi”. Merkityksettömien nollatutkimusten koettiin lisääntyneen. Nollatutkimuksen olemassaolon tarkoitus on tutkimus itse, ei merkityksellisen tuloksen saaminen.
Kallion väitös tarkastetaan Turun yliopistossa perjantaina 10. tammikuuta. Myös Turun Sanomat uutisoi väitöskirjan.
Sinänsä on täysin selvää, että kun luodaan järjestelmä, jossa tulosta mitataan mahdollisimman mekaanisesti, myös suoritukset itse muuttuvat mahdollisimman mekaanisiksi.
Yksi Kallion työn tärkeimmistä huomioista on tässä: “Ohjaamalla yliopistoja rahanjaon kautta tavoittelemaan tietynlaisia tuloksia ja vieläpä kilpailemaan keskenään näiden tulosten saavuttamisesta niukkuuden vallitessa, opetus- ja kulttuuriministeriön ohjausotteen voisi siis väittää olevan jopa tiukempi kuin ennen, vaikka uusi yliopistolaki yliopistojen autonomiaa korostaakin. Näyttää siltä, että yliopistojen toimintamahdollisuudet ovat todellisuudessa supistuneet sen myötä kun tavoitellut tulokset ovat nykyisessä tulosohjauksessa erittäin tarkasti määritelty.”
Väitöskirjoja on helppo laskea, siksi ne korostuvat tieteenteon mittareina. Seurauksena tieteenteko yksipuolistuu.