Blogit

Biologi Tiina Raevaara tutkailee tieteen maailmaa kaunokirjailijan aivoin.

Tohtori on parhaimmillaan ennen valmistumista

Blogit Tarinoita tieteestä 25.2.2013 07:17
Tiina Raevaara
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja kirjailija.

Olen muutaman päivän päästä menossa yliopiston järjestämään tilaisuuteen, jossa alumnit eli yliopistosta jo valmistuneet keskustelevat opiskelijoiden kanssa työelämästä.

Sopivasti aiheeseen liittyen törmäsin Ylen sivuilla uutiseen tohtorien työttömyydestä.

Vuosittain valmistuvien tohtorien määrä on ensinnäkin kasvussa. Vielä parikymmentä vuotta sitten tohtoriksi väitteli joka vuosi noin 500 ihmistä. Nyt vuotuinen määrä on yli kolminkertainen.

Riittääkö kaikille korkeimmin koulutetuille töitä? Muuttuvatko työmarkkinat samaa tahtia kuin työntekijöiden koulutus?

Tieteentekijöiden liiton toiminnanjohtajan Eeva Rantalan mukaan erityisesti biologian ja biokemian alalta väitelleillä tohtoreilla on vaikeuksia työllistyä.

Minäkin kuulun ko. aloilta väitelleisiin, joten asia kiinnostaa kovasti. Parhaillaan työttöminä olevasta 550 tohtorista 70 on väitellyt biologiasta tai biokemiasta. Toisaalta näiltä aloilta myös väitellään paljon.

Rantala pitää ongelmana ennen kaikkea sitä, ettei biologeilla ja biokemisteillä ole tarpeeksi työpaikkoja tutkimusmaailman ulkopuolella. Samoin hänen mielestään moni ryhtyy alun perin tekemään väitöskirjaa juuri muiden työpaikkojen puuttumisen takia.

Tieteentekijöiden liitolla on varmasti yksityiskohtaisempaakin tietoa aiheesta, eikä kaikkea ole mahdutettu Ylen uutiseen. Tässä joitain omia ajatuksiani:

Biologinen tutkimus porskuttaa

Biologian ja biokemian alalla tehdään Suomessa hyvin paljon tutkimusta. Tutkimusrahoitusta alalla on käytettävissä paljon verrattuna moneen muuhun alaan. Monet kaikkein trendikkäimmistä tutkimusaiheista ovat juuri tätä alaa.

Geenitekniikka ja molekyylilääketiede lupailevat paljon. ”Biologista” tulee monelle mieleen maastovaatteissa suolla tallustava lintubongari, mutta suurin osa biologeista valmistuu nykyään ns. valkotakkibiologian alalta. He väittelevät esimerkiksi perinnöllisyystieteestä, mikrobiologiasta, eläin- ja kasvifysiologiasta, biotekniikasta tai neurotieteistä. Heidän tutkimuksiaan voivat hyödyntää lukuisat eri teollisuudenalat lääketeollisuudesta ruokateollisuuteen.

Väitöskirjatyöntekijöille siis on käyttöä, ja suuri osa esimerkiksi lääketieteen alla tehtävästä tutkimuksesta on nimenomaan biologien tekemää. Monessa lääketieteellisen tiedekunnan siipien suojassa toimivassa tutkimusryhmässä suurin osa väitöskirjatyöntekijöistä on peruskoulutukseltaan biologeja, ei lääkäreitä.

Tohtoreita valmistuu niin paljon, koska biologiassa ja biokemiassa väitöskirjatyöntekijöille on jatkuva tarve.

Tutkimus hyödyntää maistereita, ei tohtoreita

Vaikka tohtorien työttömyydestä syytetään usein yritysmaailmaa, joka ei muka osaa hyödyntää tohtoreita, suurin syyllinen taitaa olla akateeminen tutkimusmaailma itse. Se pyörii väitöskirjatyöntekijöillä. He tekevät suurimman osan käytännön tutkimuksesta, ja heitä on määrällisesti mukana paljon enemmän kuin jo väitelleitä tutkijoita.

Ilmiö johtuu osaksi rahasta. Väitöskirjatyöntekijöille on helpompi saada rahoitusta kuin niin kutsutuille post doceille, valmiille tohtoreille siis. On erilaisia tutkijakouluja, joiden kautta väitöskirjantekoa rahoitetaan, ja toki myös moni tutkimusryhmän johtaja lohkaisee rahoituksestaan mieluummin maisterin kuin tohtorin palkan.

Lisäksi yliopistot saavat rahaa valmistuneiden määrän mukaan. Väittelijästä saa rahaa, post docista ei.

Varsinaisia yliopistollisia virkoja on tohtoreille tarjolla kovin vähän. Yliopisto on huono työllistäjä.

Tutkimusrahoitusta tulisi muuttaa niin, että jo väitelleiden palkkaaminen olisi nykyistä houkuttelevampaa.

Biologit väittelevät nuorina

Eri aloilla väitellään eri ikäisinä. Tästä on varmasti olemassa dataakin, mutta seuraava on silti sinänsä mutua: biologit ja biokemistit tuntuvat aloittavan väitöskirjanteon heti perustutkinnon jälkeen. Graduaihetta on usein helppo jatkaa kokonaiseksi väitöstyöksi. Näin minä tein.

Väitöskirjan valmistuttua tekijä putoaa kuitenkin tyhjän päälle: työkokemusta ei ole kuin tutkimuksesta ja pahimmillaan ehkä vain yhdestä tutkimusryhmästä.

Tuntuu, että useilla muilla aloilla väitöskirja tehdään joko muun uran ohella tai sen tekeminen aloitetaan, kun työelämästä on jo karttunut muunkinlaista kokemusta. Samoin monella alalla tutkimusrahoituksen vähyys pakottaa väitöskirjantekijän tekemään ”oikeitakin” töitä.

Kokemus muustakin kuin tutkimuksesta helpottaa työllistymistä väittelyn jälkeen. Yliopiston tulisi huolehtia, että väitöskirjantekijöille syntyisi kontakteja muuallekin yhteiskuntaan kuin vain akateemiseen tutkimusmaailmaan.

Ongelma ei ole iso

Joka tapauksessa kannattaa muistaa, että työttömiä tohtoreita on kovin vähän. Noin 70 työtöntä tohtoriksi väitellyttä biologia tai biokemistiä ei ehkä ole sellainen ongelma, jonka takia kannattaisi ruveta radikaalisti vähentämään opiskelijamääriä tai vaikeuttamaan väitöskirjan aloittamista.

Luulisin, että työllistymisen ongelmat voisi monesti hoitaa pelkällä täydennyskoulutuksella. Tohtori itse ei ehkä tajua osaamisensa laajuutta eikä osaa markkinoida itseään oikein. On väärin puhua ”putkitohtoreista”, sillä ylin akateeminen tutkinto on sinänsä varsin moneen soveltuva.

Tutkimustyökin on monipuolista: tohtorit ovat tottuneet koostamaan esityksiä ja pitämään niitä, hakemaan tietoa ja kokoamaan sitä yhteen, ohjaamaan muita, opettamaan, kirjoittamaan, koordinoimaan erilaisia projekteja. He ovat kielitaitoisia omalla alallaan, ja monesti tottuneet kiertelemään seminaareja ja kongresseja. He ovat verkostoitumisen mestareita.

Joka tapauksessa ongelma on hieman paradoksaalinen: tohtoreita koulutetaan, koska heille on käyttöä juuri tohtorinkoulutusvaiheessa.

Tohtoriksi valmistumisen jälkeen heitä ei enää tarvita.