Luonto katoaa työpaikka-alue ja susilauma kerrallaan
Valitan usein ja monin tavoin siitä, ettei luonnon monimuotoisuuden vähenemisestä puhuta tarpeeksi.
Myönnetään kuitenkin: Eteenpäin on menty. Nykyään monimuotoisuuden eli elonkirjon hupeneminen mainitaan usein ilmastonmuutoksen rinnalla aikamme suurena ympäristöongelmana.
Vielä ei kuitenkaan tunnuta ymmärtävän, millaiset teot siihen johtavat. Aivan samoin kuin ilmastonmuutos tuntuu ongelmana niin valtavalta, ettei yksittäinen ihminen tai vaikkapa kunta pysty siihen vaikuttamaan, elonkirjon köyhtyminen nähdään abstraktina ilmiönä, jonka taustalla jylläävät suuret, hallitsemattomat voimat.
Omien tekojen vaikutusta ei nähdä.
Luonto kuitenkin katoaa pieni teko kerrallaan. Jokainen tällainen teko on kiihdyttämässä katoamisen vauhtia. Siksi jokainen esimerkiksi maankäyttöön vaikuttava päätös pitäisi käydä läpi monimuotoisuuden kannalta.
Tarvitsemme elonkirjotietoista ajattelua kaikessa yhteiskunnallisessa toiminnassa ja päätöksenteossa.
Todellisuudessahan elonkirjon eteen on ilmastonmuutosta helpompi tehdä työtä. Paikalliset eliöpopulaatiot ja elinympäristöt ovat konkreettisesti meidän armoillamme, ja me ne voimme ainoina säilyttää. Elonkirjo syntyy näistä paikallisista populaatioista.
Omaan tietoisuuteeni on viime päivinä tunkeutunut kaksi ikävää esimerkkiä teoista, jolla elonkirjoa kavennetaan.
Täällä Keravalla, kotikaupungissani, jyrättiin äskettäin kaupungin pienen luonnonsuojelualueen reunametsä ”työpaikka-alueen” eli teollisuusalueen alta. Suojeltu alue toki pysyi pystyssä, mutta alue on niin pieni, että sen ulkopuoliset metsät ovat olleet tärkeitä jo pelkästään koon kasvattajina. On aivan perusekologinen fakta, että suurempi luonnonsuojelualue on parempi kuin pienempi. Ja kun suojellun metsän viereen tehdään avohakkuu, niin kutsuttu reunavaikutus työntyy syvälle suojeltuun metsään. Vanhan metsän piirteet alkavat väistyä, kun esimerkiksi valomäärä lisääntyy.
Pari viikkoa sitten Twitterissä liikkui surullista tilastotietoa siitä, kuinka hömötiaisen kanta on entisestään pienentynyt. Pian meillä ei ole vanhoissa metsissä viihtyvää hömötiaista. Juuri edellä mainitun kaltaisilla, yksittäisillä teoilla eliölajit saatetaan katoamisen partaalle. Ei se ole sen vaikeampaa.
Jokainen päätöksentekijä on yhtä lailla vastuusta luonnon monimuotoisuuden katoamisesta.
Toinen esimerkki löytyy petoeläinpuolelta. Riistakeskus on antanut Haapajärvellä luvan kokonaisen susilauman, neljän suden tappamiseen. Päätöstä perustellaan eläinvahingoilla: lauma on tappanut metsästyskoiria ja lampaita.
Kun Suomen vajaan 300 yksilön kokoisesta susikannasta poistetaan kokonainen lauma, poistetaan myös lauman geenit. Geneettinen monimuotoisuus on tärkeä osa elonkirjoa, ja suomalainen susikanta alkaa jo nyt olla geneettisesti kapea.
Olen itsekin koiraihminen, mutta mittakaavaa tuomaan haluaisin muistuttaa, että Suomessa on 700 000 koiraa. Kun jatkuvasti asetamme omat lemmikki- ja tuotantoeläimemme prioriteettilistassa luonnonvaraista luontoa korkeammalle, lopputuloksena ei voi olla kuin paitsi kiihtyvä elonkirjon kato, myös kiihtyvä luontokato.
Luontokato tarkoittaa sitä, että luonnonvarainen luonto vähenee koko ajan. Yksilömäärä vähenee, lajit katoavat, biomassa vähenee.
Nämäkin luontoa ja sen monimuotoisuuta kadottavat teot ovat sinänsä järkisyin perusteltavissa: Keravalle halutaan työpaikkoja ja niiden mukana verotuloja. Eläinvahinkoja aiheuttavat sudet halutaan pois päiviltä, jotta tyytymättömyys susipolitiikkaan ei alueella kasvaisi.
Järkisyitä tulee vastaisuudessakin riittämään, mutta jos arvovalintoja ei osata muuttaa luontoa suosiviksi, luonto katoaa meiltä.
Eilen törmäsin uutiseen, jossa sinänsä ei ole mitään yllättävää, mutta tiivistys oli varsin täräyttävä. Alkuperäinen tutkimus julkaistiin Naturessa, Suomessa siitä uutisoi ainakin Helsingin Sanomat:
Maapallolla on ihmisen tuottamaa materiaalia pian enemmän kuin elollista ainesta.
Tässäpä sitten istumme kaiken materiamme keskellä.