Yhtä sotaa ei mies kaipaa

Suoranaiset maailmansodat ovat käynnissä ainakin huumeita, köyhyyttä, lapsikuolleisuutta ja eriarvoisuutta vastaan, kirjoittaa Tiina Raevaara.

Profiilikuva
Kolumni
Teksti
Tiina Raevaara
Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Jos vähänkin lukee lehtiä ja seuraa keskusteluja, tulee nopeasti selväksi, että ihmiskunta on jatkuvasti sotajalalla.

Otsikoista paljastuu sekin, että sotia syttyy erityisesti terveyden ympärille:

”Mäkihypyn entinen ME-mies voitti taistelun syöpää vastaan”, ”14-vuotias Amalie voitti syövän kolme kertaa – tällaiset jäljet hurja syöpätaistelu jätti”, ”Maailmanpankki käynnisti uuden sodan malariaa vastaan”, ”Taistelu Alzheimerin tautia vastaan kiihtyy”.

Juuri nyt huomio on yhdessä tietyssä sodassa. ”Taistelu koronaa vastaan käydään kotirintamalla.”

Ohessa syntyy myös erillissotia: ”Taistelu koronatylsyyttä vastaan! 13 hauskaa puuhaideaa, joiden kanssa aika ei käy pitkäksi.”

Moni pitää terveysjournalismin taistelumetaforia huonoina. Syöpään kuolleen omaisista voi tuntua epäreilulta lukea syövästä vihollisena, jota vastaan heidän omaisensa ei ilmeisestikään taistellut tarpeeksi sinnikkäästi.

 

Aggressiivinen sotasanasto ei liioin vastaa sitä, mitä monen sairauden kohdalla pitäisi tehdä: levätä mahdollisimman paljon, liikkua rauhallisesti ja keskittyä omaan oloon.

Potilaalle ”taistelu syöpää vastaan” tarkoittaa muun muassa kipuja, pahoinvointia ja uupumusta. Ei sellaisessa kunnossa käynnistetä tykistökeskitystä tai ammuta edes ilmatorjuntatulta.

Myös koronapandemian aikana ihmisten pitäisi pikemminkin vetäytyä kuin sotia.

”Sodankäynnin tarinamallia käytetään koronakeskustelussa antamaan toimijuus ensinnäkin potilaille, toiseksi terveydenhuollon ammattilaisille ja kolmanneksi kansalaisille kollektiivisesti. Kaikki kolme käyttötapaa ovat perustavalla tavalla ongelmallisia”, kirjoitti professori Hanna Meretoja Suomen Kuvalehdessä jo toukokuussa. Sittemmin taistelut ovat vain kiihtyneet.

 

Terveys ei kuitenkaan ole ainoa taistelunäyttämö. Olemme sodassa myös ilmastonmuutosta vastaan: ”Iso-Britannia asettuu etujoukkoihin taistelussa ilmastonmuutosta vastaan, länsirintamalta raportoitiin jo vuonna 2007.”

Vaikka sotia on yhtaikaa käynnissä useampi, taisteluväsymykselle ei pidä antaa periksi: ”Taistelu ilmastonmuutosta vastaan on mahdollisuus”, argumentoi pääministeri Sanna Marin Davosin talousfoorumissa alkuvuodesta.

Verkkoa hetken selaamalla paljastuu, että suoranaiset maailmansodat ovat käynnissä ainakin huumeita, köyhyyttä, lapsikuolleisuutta ja eriarvoisuutta vastaan.

Osaa sodista epäillään mielikuvituksen tuotteiksi: ”Juho Saaren työryhmä taistelee kuviteltua eriarvoisuutta vastaan”, vihjasi Heikki Pursiainen kaksi vuotta sitten Must Read -digimediassa.

 

Joskus nuorempana luulin, että sotaisuus on nimenomaan suomen kielen ominaisuus.

Päättelin, että nimenomaan meiltä puuttuu rauhanomainen vastine ”sodalle” ja ”taistelulle”, sellainen tekemisen ilmaus, joka kertoisi sinnikkyydestä ja periksiantamattomuudesta ilman yhteyttä joukkoväkivaltaan.

Olin väärässä: sotametaforat eivät ole yksinoikeuttamme. Ihmiskunta käy jatkuvia sotia ainakin niillä kielillä, joita pystyn auttavasti lukemaan.

Eräs sota meiltä on toistaiseksi jäänyt sotimatta. Emme ole vielä lainkaan taistelleet elonkirjon köyhtymistä vastaan.

Maapallon historian kuudes sukupuuttoaalto on käynnissä ja elonkehää uhkaa luontokato, mutta uutisjutuista taistelumetaforat puuttuvat.

”It looks like there aren’t many great matches for your search”, Google ilmoittaa, kun yritän ilmoittautua rintamalle.

En pidä taistelumetaforista, mutta vielä vähemmän pidän siitä, ettei kriiseistä luultavasti kaikkein suurinta noteerata edes niillä.

 

Kirjoittaja Tiina Raevaara on filosofian tohtori ja kirjailija.