Journalismin jalustalta huutelu ei ole journalismia
Kirjoitin edellisessä blogitekstissäni ”journalistien höpöhöpö-liikkeestä” eli toimittajista, jotka tulevat kiistäneeksi tieteentekijöiden väittämiä ja tutkimustuloksia ja siinä samalla kokonaisia uutisia.
Samassa tekstissä kysyin, ovatko toimittajat jo liiankin aktiivisia sosiaalisessa mediassa. Kysymys herätti hämmennystä. Syystä! Ei ole toivottavaa, että yhden ammattiryhmän edustajia haluttaisiin vaimentaa tai että yhden ammattiryhmän sananvapaus olisi käytännössä kapeampaa kuin muiden.
Yritän tässä avata, mitä kysymykselläni tarkoitin. Haluan myös korostaa, että kyseessä todella on kysymys, eikä minulla ole siihen vastausta.
Pelkkä aktiivisuus somessa ei tietenkään tarkoita yhtään mitään. Media ei ole monoliitti, ei somessakaan. Journalistit toimivat vaikkapa Twitterissä lukemattomin eri tavoin. Toiset vain jakavat uutisia ja artikkeleita sen enempää kommentoimatta. Toiset verkostoituvat asiantuntijoihin ja päättäjiin lähinnä sillä mielellä, että verkostoista löytyy nopeasti kommentoijia ja lähteitä uutisille. Jotkut haluavat keskustella mediasta ja sen toiminnasta yleisesti. Jotkut esittävät mielipiteitään kaikesta maailman menosta.
Milloin asiassa piilee ongelma?
Journalistit ovat portinvartijoita sille, mistä asioista julkisuudessa puhutaan. Tätä roolia ja sen sisältämää vastuuta ei pidä vähätellä. Toisinaan näkyy vähättely-yrityksiä: esimerkiksi alkuvuodesta moni toimittaja kirjoitti, ettei eduskuntavaaleista olekaan tulossa ilmastovaalit vaan vaikkapa sote-vaalit tai maahanmuuttovaalit. Se, mitkä vaalit meille on tulossa, riippuu kuitenkin myös journalistisista valinnoista. Tuollaiset asiat eivät vain tapahdu ilman medioiden aktiivista tekemistä.
Toisaalta pitää ymmärtää, ettei journalismi ole pelkkä maailman peili. Se ei heijasta kaikkea, mitä maailmassa tapahtuu. Journalismi on enemmänkin ikkuna tai ehkäpä vain kurkistusaukko maailmaan. Se sallii meidän nähdä vain kapean valikoiman kokonaisuudesta, ja joku on valinnut, mihin me kurkistusaukosta näemme. Muu jää pimentoon. Tai ehkäpä journalismi on vain näytelmä – koostuu pelkistä valinnoista ja yrityksestä rekonstruoida jotakin jälkeenpäin.
Journalismi muokkaa maailmaa ympärillään. Suhtaudumme ympäristöömme sellaisena kuin se meille esitetään, ja siten journalistiset valinnat todella vaikuttavat suhteeseemme maailmaan, toisiin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Ne vaikuttavat tekoihimme – ja tekomme muuttavat maailmaa. Journalistin vastuu on valtava.
Miten ihmisten kuvaan maailmasta vaikuttaa journalisti, joka on ottanut itselleen kaksi roolia? Toisaalta hän on tiedonvälittäjä, joka jakaa todennettua, koottua ja journalistisesti punnittua tietoa, jonka kokoamiseen artikkeliin ovat parhaimmillaan ovat osallistuneet useat tahot: tutkimuslaitokset ja uutistoimistot, useat asiantuntijat ja toimittajat. Toimittaja tekee normaalia portinvartijan työtään juttua kootessaan.
Sen lisäksi jotkut journalistit ovat kuitenkin ottaneet toisenkin roolin: Höpöhöpö, he sanovat Twitterissä ja kiistävät uutisen tai tutkimuksen paikkansapitävyyden. Portinvartija iskee, vähän jäljessä tosin, mutta oikeastaan paljon tehokkaammin kuin ensimmäisessä roolissa. Hän sanoo viimeisen sanan.
Eikö tämä väkisinkin vaikuta siihen, millaisena yleisö kokee tieteentekijöiden luotettavuuden, journalismin luotettavuuden, uutisten paikkansapitävyyden tai lopulta ylipäätään maailman?
Eikö journalistin tehtävä ole seuloa tiedon luotettavuutta silloin, kun hän tekee journalistista juttuaan? Silloin hän voi tehdä työnsä ajan kanssa, ammattimaisesti ja myös omia ajatusvinoumiaan vastaan taistellen.
Journalismin jalustalta huutelu, tiedon luokittelu höpöhöpö-kommentein valetiedoksi tai valeuutisiksi ei ole journalistin työtä – ei ainakaan silloin, kun kyseessä oleva tieto on tieteen maailmassa luotettavaksi punnittu.
Olisi toivottavaa, että journalisti voisi olla somessa yhtä vapaa kuin muutkin keskustelijat, kommentoida, keskustella ja inttää siinä missä kaikki muutkin. Käytännössä on kuitenkin niin, että tiedonvälityksen maailmassa (johon sosiaalinen mediakin kuuluu), journalistilla on aina oma erityinen roolinsa. Hän ei seiso samassa rivissä muiden kanssa.
Jos journalisti on sosiaalisessa mediassa läsnä nimenomaan journalistina, ammattinimike ja taustamedia näkyvillä, onko väärin, jos hän alkaa tähän viitekehykseen asettuen mutta oman henkilökohtaisen arvomaailmansa mukaisesti ottaa kantaa esimerkiksi tietyn tieteellisen tiedon paikkansapitävyyteen?
Toimittajayhteisö saisi käynnistää sisäisen ryhtiliikkeen. Kuinka pitkälle journalisti voi mennä somessa tutkija- ja tutkimuskielteisyydessään ilman, että teot alkavat nävertää pohjaa journalismin uskottavuudelta sekä tutkijoiden ja toimittajien yhteistyöltä? Huolellakin koostetun uutisjutun todenmukaisuus on höpöhöpö-kommentoijien myötä lopulta vain mielipideasia.
Seuraavassa blogitekstissä aion kirjoittaa vielä tutkijoiden ja toimittajien keskinäisestä suhteesta.