Kirkkoa uhkaa pikkuporvarillisuus, jos se unohtaa marginaalien mission

Osallistuin maaliskuussa Kirkkojen Maailmanneuvoston lähetyskonferenssiin, jollaisia järjestetään kerran vuosikymmenessä. Tällä kertaa paikkana oli Tansanian Arusha. Sijainnilla sattuu olemaan merkittävä symboliarvo – Afrikka on nimittäin kirinyt maanosaksi, jossa asuu eniten kristittyjä.

Tilastojen valossa on ilmeistä, että Afrikassa on kristinuskon tulevaisuus. Koska Afrikka on inhimillisen kehityksen mittareilla köyhin maanosa, maapallon marginaalia, kristinuskon tulevaisuus näyttää yllättäen samanlaiselta kuin sen alku. Kristinuskohan oli aivan alussa Rooman imperiumin reuna-alueella, köyhien kalastajien ja työläisten parissa syntynyt liike, joka julisti Jumalan valtakunnan koittaneen väkivaltaisesti teloitetun saarnamiehen kautta.

Ekumeenisessa missiologiassa on nykyään keskeisenä ajatus siitä, jonka mukaan Jumalan missio tapahtuu marginaaleista käsin. Tämä tarkoittaa, että kirkon missio ei suuntaudu valtakeskuksista marginaaleihin vaan päinvastoin. Kolonialistinen ajatus laajenevasta kristikunnasta tulee korvatuksi ajatuksella Jumalan kansasta, joka nousee vähäväkisistä ja jonka rajoja emme voi piirtää. Jumala yllättää meidät olemalla jo siellä, missä emme ajattelisi hänen olevan. ”Mission from the Margins”.

Arushan konferenssissa tämä kaikki otettiin niin vakavissaan kuin vain on mahdollista isossa kansainvälisessä konferenssissa. Useimmat puhujista tulivat Afrikasta, Aasiasta, Latinalaisesta Amerikasta tai Oseaniasta. Valkoisten miesten rooli ohjelmassa jäi kokonaisuudessaan hyvin vähäiseksi.

Se oli hyvä, sillä konferenssissa saattoi näin kuulla monia vahvoja etelän ääniä, useimmiten naisilta. Puheenvuoroissa viitattiin ennen muuta etelän kristittyjen elämänpiirin haurauteen ja kulttuuris-uskonnolliseen moninaisuuteen sekä kokemukseen, miten Pyhä Henki on kuitenkin heitä voimaannuttanut.

Näin esimerkiksi avauspuheessaan sambialainen teologi Mutale Mulenga-Kaunda:

”Afrikkalaiset ovat luonnostaan ekumeenisia, sillä kellumme kotoperäisissä ja perinteisissä, islamilaisissa ja kristillisissä maailmankuvissamme, jotta löytäisimme merkityksen elämässä ja kuolemassa. Minun tarinani kuvaa siksi sitä, miten lähetystyöntekijöiden perustama Sambia yhdistynyt kirkko (UCZ), helluntailainen kirkollinen perinne kuten myös afrikkalainen perinteinen uskonto muokkasivat minut niin, että minua voi luonnehtia todellakin ekumeeniseksi afrikkalaiseksi naiseksi. [—] Tulevaisuuteni oli synkkä ja epävarma nuorena afrikkalaisena naisena, jonka yksinhuoltaja äiti kasvatti. Kuitenkin Jumalan armo ja Hengen liike muokkasivat minut elämän moninaisten kokemusten ja muuttuvien vaiheiden kautta transformoituun/transformoivaan opetuslapseuteen.”

Tai katolisen teologian opiskelijan Adi Mariana Waqan puheenvuorossa:

”Tänään olen etuoikeutettu seisomaan edessänne ja puhumaan alkuperäiskansan äänellä Fijin kansakunnasta Oseanian alueelta. Olen Aisokulan heimoa Taveunin pohjoiselta saarelta ja tulen monien kansojen muodostamasta ryhmästä Tyyneltä valtamereltä, joka on historialtaan, hengellisyydeltään, kulttuuriltaan, perinteiltään ja tietämisen tavoiltaan rikas. Kirkko on ollut nyt meidän vesillämme lähes kaksi vuosisataa tuoden mukaan hyvän sanoman Kristuksesta [—] Kuitenkin täytyy muistaa, että monille saarten kansoille heidän kääntymisensä historiallisena taustana oli se, miten kristinusko levisi siirtomaavallan vanavedessä. Tämä johti kulttuuriemme ’kokonaisvaltaiseen tuomitsemiseen’ ’raakalaismaisina, hekumallisina ja barbaarisina’, mikä riisti monilta meiltä arvokkuutemme muuttaen meidät pelkiksi evankeliumin vastaanottajiksi ilman samanarvoisuutta. Mutta Jumalan armon avulla olemme saaneet takaisin toimijuutemme Pyhässä Hengessä ja siksi liittyneet Kristuksen uskollisten oppilaiden joukkoon. Tämä on totta monille meistä Oseanian kansoista.”

Tai ensimmäisenä afroamerikkalaisena naisena Princetonissa tohtoriksi väitellyt Angelique Walker-Smith, joka puheessaan marssitti esille joukon unohdettuja afrikkalaisia naisia:

”Minun nimeni on Lähetystyöntekijä, Äiti, Ensimmäinen Nainen, Valvoja, Profeetta, Näkijä monissa kirkoissa niin Afrikassa kuin afrikkalaisessa diasporassa. Olemme rukoillen huolehtineet orvoista, sairaista ja sulkeutuneista, leskistä, nälän ja köyhyyden riivaamista tänään ja silloin kun kirkolliset ja ei-kirkolliset johtajat johtivat orjatyötä ja siirtomaavaltaa. Me, jotka emme vain synnyttäneet, hoivanneet ja kasvattaneet omia lapsiamme vaan ilman suostumustamme teimme saman kolonialistiselle herroillemme ja rouvillemme sekä heidän lapsilleen. Me [—] olemme siunanneet, voidelleet ja haudanneet lastemme särkyneet ruumiit lynkkauksen, sodan, orjuuden, poliisiväkivallan, rasismin ja joukkovangitsemisten ristiinnaulitsemisten jälkeen. [—] Afrikkalaistaustaiset naiset ovat kantaneet ja yhä kantavat ristiään Jeesuksen Kristuksen oppilaina. Et ehkä tiedä nimiämme, mutta Jumala tietää. Yön hiljaisuudessa ja painajaisissa, aamun sarastuksessa Jumala on kutsunut meidät ja yhä kutsuu.  Kuunteletko kanssamme? Ristimme on meidän kannettava, mutta niin on suuri ylösnousemuskin.”

Vaikuttavia puheenvuoroja, jollaisia löytyy lisää täältä.

Miksi näitä ääniä tulee kuulla täällä pohjoisessakin?

Ensimmäinen syy on tietenkin se, että nämä äänet ovat osa sitä samaa Jeesuksien seuraajien verkostoa, johon kuulumme. Aivan samalla tavallahan me luemme hellenistisiä kirkkoisiä tai keskiajan skolastikkoja, jotka elivät hekin yhtä kaukana meidän maailmastamme. Miksi emme siis kuuntelisi samalla vakavuudella Intian kastittomien dalit-teologiaa tai afrikkalaista ekofeminististä teologiaa?

Mutta toinen syvällisempi syy on siinä, että Raamatun logiikka vaatii meitä kohdistamaan katseemme sinne, missä ovat inhimillisen eksistenssin syrjä-alueet ja kolonialistisen vallankäytön varjot.

Kristinuskon kumouksellinen luonne tulikin hienosti esille Arushassa KMN:n lähetyskomission puheenjohtajan, intialaisen metropoliitta Geevarghese Coorilosin puheessa. Siinä hän kehitteli eteläafrikkalaisen David Boschin ajatusta, jonka mukaan kirkon missiossa on kyse kääntymisestä Jumalaan päin, mikä taasen on kääntymistä maailmaan päin.

Cooriloksen mukaan kirkon kääntyminen maailmaa kohti merkitsee lopultakin maailman kääntämistä ylösalaisin. Hän viittasi Apostolien tekoihin (17:6), jonka useimmat englanninkieliset käännökset kuvaavat Paavalia ja Silasta ”miehiksi, jotka ovat kääntäneet maailman ylösalaisin”. (Suomenkielinen käännös puhuu heistä ”maailman villitsijöinä”.)

Kirkon missio on kumota tämän maailman järjestys, joissa vahvimmat tulevat ensimmäisiksi: ”Seuraaminen tarkoitti Kristuksen varhaisimmille oppilaille siksi sitä, että vastustetaan hegemonisia imperiumeja ja julistetaan uuden ajan alkua, Kristuksen valtaa. — Seuraaminen on sitä, että haastetaan epäjumalanpalvonnat, jotka yrittävät korvata Jumalan suvereenisuuden inhimillisellä voimalla ja rahalla. Kyse on maailman kääntämisestä ylösalaisin.”

Teologisella muutoksella on taustansa maantieteellisessä muutoksessa. Elämme nimittäin aikaa, jossa suurin osa maapallon kristityistä asuu kaukana entisistä valtakeskuksista – ja silloinkin kun he asuvat uusissa valtakeskuksissa, kuten Kiinassa, niin he ovat omassa yhteiskunnassaan kaukana keisarien palatseista. Globaalin etelän kristityt elävät paljon lähempänä Luukkaan, Maria Magdalenan ja Pietarin väkivaltaista ja moniuskontoista maailmaa kuin me luterilaisen hyvinvointivaltion kasvatit. Siksikin etelän ääntä tulee kuunnella tarkkaan, koska sieltä on odotettavissa hermeneuttisesti lähempänä Raamatun maailmaa olevia näkökulmia.

Ei ole lopultakaan kovin yllättävää, että kristinuskon yhteiskunnallinen ulottuvuus on löydetty nimenomaan globaalissa etelässä: eurooppalaista kristinuskoa on historiallisesti leimannut sitoutuminen vallanpitäjiin, jonka johdosta kristinuskon vallankumouksellinen ja vastakulttuurinen luonne on unohdettu.

Yksi Raamatun radikaaleista teksteistä kumpuaa köyhän israelilaisen naisen suusta – nimittäin Marian kiitosvirsi (Luuk. 1: 51–53), jossa Maria kuvaa Jumalan tekoja, jotka kääntävät tämän maailman arvot ylösalaisin: ”Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.”

Latinalaisessa Amerikassa kehittynyt, mutta jo kaikkialla maailmassa vaikuttava vapautuksen teologia on puheella ”köyhien etuasemasta” (option for the poor) elvyttänyt syvällisesti raamatullisen ajatuksen. Kirkko syntyy vähäväkisten keskellä ja siellä on myös teologian varsinainen ”paikka” (locus theologicus).

Köyhien ensisijaisuus ei tarkoita, etteivätkö rikkaat ja eliitin jäsenet voisi pelastua, vaan sitä, että kristinuskon vapauttava voima lähtee liikkeelle alhaalta. Taivasten valtakunnassa ”ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi” (Matt. 20:16).

On tietenkin totta, että ”Jumala ei tee eroa ihmisten välillä” (Room. 2:11) ja kirkon on julistettava ”evankeliumi kaikille luoduille” (Mark. 16:15). Mutta tämä Jumalan oikeudenmukaisuus murtautuu alhaalta päin. Sieltä alkaa maailman transformoiva liike, jossa ilmoitetaan ”köyhille hyvä sanoma” (Luuk. 4: 18).

Alhaalta päin tapahtuvan muutoksen logiikkaa on avannut brasilialainen pedagogi Paulo Freire teoksessaan Sorrettujen pedagogiikka (1970, suom. 2005). Siinä hän esitti, että kasvatuksen prosessissa sorrettujen on tiedostettava oma tilanteensa ja sen myötä vapautettava paitsi itsensä myös sortajansa. Freireläisen pedagogiikan ajatukset kulkevat näin samaan suuntaan kuin Kirkkojen Maailmanneuvoston ”Mission from the Margins” -lähetysajattelun ja tekevät siitä ymmärrettävämpää.

Kyse ei ole vain Kirkkojen Maailmanneuvoston lähetysteologiasta. Myös katolisessa kirkossa puhaltavat samanlaiset tuulet latinalaisamerikkalaisen paavin myötä. Franciscuksen uudistusmielisyyden taustalla on ”kansan teologia” (teología del pueblo), joka on argentiinalainen vapautuksen teologian versio ja jossa paino pannaan tavallisen kansan yksinkertaiselle, ehkä teologisesti jäsentymättömälle uskolle. Sieltä alkaa kirkon uudistus.

Olemmeko Suomessa ymmärtäneet, miten syvällisestä muutoksesta on kysymys, kun kristinusko on palannut maailman marginaaleihin, mistä se lähti? Miten erilaista teologia tuleekaan olemaan, kun siihen punoutuvat tavallisten ihmisten kertomukset vaikkapa Brasiliasta, Tansaniasta tai Indonesiasta? Mitä lopulta merkitsee, jos otamme ”tarinoiden kertomisen” (storytelling) tosissamme missiologisena metodina ja saavutamme sitä kautta ”dataa, jossa on sielu” (data with soul) kuten Mutale Mulenga-Kaunda puheessaan Arushan avauspuheessa korosti?

Vielä varsin varakkaan pohjoisen kirkon vaarana on langeta pikkuporvarilliseen teologiaan, joka unohtaa köyhien ensisijaisuuden Jumalan missiossa ja selittää evankeliumin puheen köyhyydestä hengelliseksi köyhyydeksi. Sellainen kirkko julistaa armoa rikkaille, maanittelee keskiluokkaa pysymään kirkossa tasokkailla kirkkokonserteilla ja unohtaa näin kristinuskon paradoksin, jopa ristinkin.

Jotta kirkko osallistuisi Jumalan missioon – eikä itse brändäisi omaa missiotaan –, se ei voi hypätä suoraan ja naivisti tasa-arvoiseen evankeliumiin, vaikka evankeliumi onkin lopulta tasa-arvoinen. Tie siihen kulkee nimittäin köyhien, sorrettujen ja syrjäytettyjen kautta. Marginaaleista lähtevä missio merkitsee, että myös kirkko itse kokee mission kautta kääntymyksen ja vain sitä kautta Jumalan oikeudenmukaisuus voi alkaa vallata tätä maailmaa.

Tämä on viesti, joka kaikuu vahvana ekumeenisessa teologiassa. Kuulemmeko sen?

PS Olen pohtinut ”Mission from the Margins” -ajatusta Arushan konferenssin jälkimainingeissa myös täällä.