Kirkon teologinen käyttöjärjestelmä vaatii päivityksen

Profiilikuva
Blogit Rajalla
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kirkko laahaa jälkijunassa. Niin tuntuu moni  ajattelevan. Väite saattaa osua oikeaan monessakin kohdassa, mutta missään tuskin selvemmin kuin teologian saralla.

Olen huomannut, että kirkossa monille riittää hyvän teologian mittariksi se, että ajatukset mahtuvat samaan mallikaavaan, jonka he itse oppivat muutama vuosikymmen sitten. (Joissain tapauksissa mallikaava palautuu lähes sellaisenaan viiden vuosisadan taakse.)

Tosiasiassa teologian tekemisen edellytykset ja metodit ovat perusteellisesti myllertyneet samassa tahdissa, kun kristinuskon painopiste on siirtynyt globaaliin etelään. Osittain prosessit kietoutuvat toisiinsa, mutta kokonaiskuvaan vaikuttavat on myös erilaiset akateemiset avaukset, joita postmoderniksi kutsuttu aika on tuonut mukanaan. Silti keskeisin komponentti muutoksessa on Eurooppa-keskeisyyden päättyminen ja postkolonialistinen tietoisuus. Elämme murrosaikaa, jota voi verrata kristinuskon ensimmäisiin vuosisatoihin.

Suurin osa kristyistä asuu globaalissa etelässä ja esimerkiksi Indonesian Manadossa he muodostavat enemmistön. © Jyri Komulainen

Nyt reformaation merkkivuonna olisikin otollinen aika keskustella, mitä on luterilainen teologia tänään ja millaisin strategioin luterilaisen kirkon tulisi suunnata tulevaisuuteen. En ole kuitenkaan sellaista teologista reflektiota nähnyt tapahtuvan kovinkaan paljoa. Enimmäkseen on tyydytty viittaamaan siihen sinänsä tärkeään päivitykseen, että luterilaisuus on globaali kansalainen.

Onneksi muutoksen merkkejäkin on ilmassa. Siksi esitän toiveikkaasti pari teesiä, miten meidän on – olipa kyse kirkosta tai yliopistosta ynnä muusta koulutussektorista – teologisia pohdintojamme tarkistettava.

**

Teesi 1: On jätettävä tietoisesti taakse valkoisen (mies)teologin kolonialistinen taakka

Valkoisen miehen taakka (1899) on Rudyard Kiplingin tunnettu runo, johon tiivistyi kolonialistisen projektin pyrkimys ”sivistää” siirtomaiden paikallinen väestö, niin että nämä täyttäisivät eurooppalaisten kulttuuriset mitat.

Kuinka paljon tällaista taakkaa on yhä teologisessa ajattelussamme?

Missiologiassa kehitettiin 1800-luvun puolivälissä ”kolmen itsen periaate”, joka oli oman aikansa viitekehyksessä edistyksellinen. Sen mukaan lähetyskentillä syntyneiden kirkkojen on pian päästävä omille jaloilleen, niin että ne kannattelevat itseään taloudellisesti (self-supporting) sekä hallinnollisesti (self-governing) ja vastaavat itse lähetystyöstä ympäristössään (self-propagating).

Kirkkohistorioitsija Justo L. González kiinnittää kirjassaan Mañana: Christian Theology from a Hispanic Perspective (1991) huomion siihen, että listasta puuttuu neljäs periaate: se, että tavoitteena olisi kirkon teologinen omavaraisuus (self-theologizing). Näyttää ilmeiseltä, että tämä ajatus ei juolahtanutkaan sinänsä edistysmielisten missiologien mieleen siirtomaa-ajalla.

Myanmarin johtava teologinen seminaari perustettiin siirtomaa-ajan Burmaan ja on toiminut jo yhdeksän vuosikymmentä. © Jyri Komulainen

Sittemmin ajatus paikallisista teologioista on löytänyt paikkansa useimpien tietoisuudessa. Liian monille nämä näyttäisivät kuitenkin olevan vain jonkinlaisia ”eksoottisia lisiä”, joiden merkitys rajoittuu niiden synty-ympäristöön ja joita ei tarvitse sen kummemmin huomioida täällä globaalissa pohjoisessa. González kirjoittaa terävästi tällaisesta harhakuvitelmasta:

Pohjoisamerikkalainen miesteologia otetaan perusteologiana, joka on normatiivista ja universaalia teologiaa, johon sitten naiset, muut vähemmistöt ja nuorempien kirkkojen väki voivat lisätä alaviitteensä. Se, mitä sanotaan Manilassa, on hyvin merkityksellistä Filippiineillä. Se, mitä sanotaan Tübingenissä, Oxfordissa tai Yalessa, on merkityksellistä koko kirkolle. Valkoiset teologit tekevät yleistä teologiaa; mustat teologit tekevät mustaa teologiaa. Miesteologit tekevät yleistä teologiaa; naisteologit tekevät sukupuolensa määrittelemää teologiaa. Uusi teologia ei voi hyväksyä tuollaista käsitystä ”universaaliudesta”, joka perustuu vallitsevalle epäoikeudenmukaiselle vallan jakautumiselle. Jos totuuden olemus on — sen historiallisessa konkreettisuudessa ja sen kytköksessä oikeaan toimintaan (orthopraxis), tästä seuraa, että jokaisen validin teologian täytyy tunnustaa paikallisuutensa ja kytkeytymisensä niihin kamppailuihin sekä verhottuihin intresseihin, joihin se on kietoutunut. Teologialla, joka kieltäytyy tekemästä näin ja loikkaa pintapuolisiin universaaliusvaatimuksiin, ei ole sijaa 21. vuosisadan jälkireformatorisessa kirkossa (postreformation church).

Suomen kohdalla ensimmäisessä lauseessa voisi ehkä viitata ennemmin saksalaiseen teologiaan, mutta kokonaisuudessaan kritiikki osuu omien havaintojeni mukaan valitettavan hyvin täälläkin maaliin. Olennainen ero tosin on se, että Pohjois-Amerikassa tilanne on tänään toinen eli teologian tekemisen standarditavat alkavat olla horisontiltaan globaaleja ja vireeltään postkolonialistisia. (Tämä kehitys on ilmeinen myös evankelikaalisen teologian piirissä.)

**

Teesi 2: Teologiaa harjoitetaan globaalissa verkostossa, jossa pyritään paikallisesti voimaannuttaviin ilmaisuihin eikä universaaleihin oppilauseisiin

Ajanmukainen teologia tapahtuu siis todellisuudessa, jossa ei voi olla yhtä valtakeskusta. Maailmanlaajuinen kirkko on jo itsessään moninapainen todellisuus – eräänlainen verkosto, jossa ihmiset erilaisissa kulttuureissa seuraavat Jeesusta.

Kirkon verkostomaiselle rakenteelle on luontevaa, että kristityt yli kieli- ja kulttuurirajojen pyrkivät oppimaan toisiltaan. Vaikutteet kulkevat. Kirkko on siinä mielessä moniääninen, että missään ei ole etuoikeutettua paikkaa, josta käsin voisi rakentaa teologisen systeemin. Systematisoidun oppirakennelman sijaan teologiassa on kysymys enemmänkin Jumalan pelastavan toiminnan artikuloinnista ja kristillisen praksiksen kriittisestä reflektiosta annetussa tilanteessa.

Luterilainen Karl Ludvig Reichelt perusti vuonna 1930 Tao Fong Shan -keskuksen Hongkongiin, jotta kristillinen evankeliumi voisi kohdata buddhalaisuuden. © Jyri Komulainen

Yhä useammin teologian metodista puhuttaessa korostetaan teologian murtuneisuutta ja fragmentaarisuutta. Yleistettävyyden sijasta pyritään tilannekohtaisuuteen, jossa teoreettinen kokonaisvisio kristinuskosta ja sen merkityksestä asemoituu eri näköisiksi kokonaisuuksiksi, aivan kuin kaleidoskoopissa, jossa jokainen ravistus johtaa uusiin näkymiin harmonian silti säilyessä.

Toisaalta verkostoon punoutuu hyvinkin erilaisia sosiopoliittisia konteksteja. Vaikka vaikutteet kulkevat paikasta toiseen, tietyssä paikassa syntynyt teologia ei ole aina siirrettävissä toisaalle.

Itseäni pohdituttanut esimerkki on intialaisen Arvind P. Nirmalin (1936–1995) teologia, joka lukeutuu Intian kastittomien teologian ensimmäisiin versioihin. Taustalla on laajempi kansalaisoikeuskamppailu, jossa hindulaisen kastisysteemin ”koskemattomat” ovat omaksuneet itseilmauksena sanan dalit, mikä tarkoittaa ’murtunutta’. Kristillinen dalit-teologia on siksi teologiaa, joka nousee Intian sorretusta luokasta, perustuu dalitien kärsimyksiin mutta myös toivoon kertoen heidän tarinansa.

Nirmal näkee, että Jeesuksessa itsensä ilmoittava Jumala paljastuu lopulta dalit-Jumalaksi. Tämän myötä dalit-teologiaa ei voi harjoittaa kukaan muu kuin se, joka itse on dalit. Koska dalitit kärsivät, he tuntevat Jumalan. Ulkopuolisen dalitin kohtalo on avain Jeesuksen mysteeriin: Jeesus koki ihmisen poikana pilkkaa oman aikansa uskonnollisen eliitin taholta, kärsi ja tuli lopulta teloitetuksi. Tämä kokemus on sama kuin dalitien kokemus, sillä nämähän ovat tulleet nimenomaan uskonnollisen eliitin torjumiksi vuosisatojen ajan.

On itsestään selvää, että Nirmalin dalit-teologia ei sellaisenaan ole siirrettävissä suomalaiseen todellisuuteen. Emme voi alkaa rippikoulussa opettaa, että kaupungin porttien ulkopuolella tapettu Jeesus oli dalit. Ensinnäkään käsite ei ole suomalaiselle seurakuntalaiselle tuttu, eikä suomalaisen keskivertoluterilaisen kokemus sulje sisäänsä sellaista syntyperäistä sortoa, josta intialainen kastisyrjintä on yksi maapallon kärkevimpiä esimerkkejä.

Tästä huolimatta dalit-teologialla on meille paljonkin annettavaa. Se auttaa ensinnäkin meitä luterilaisen yhtenäiskulttuurin kasvatteja ymmärtämään jotain teologian metodista: kastittomien kamppailu oikeuksiensa puolesta vaatii radikaalia ja voimaannuttavaa uskonilmaisua, jossa Jumala itse paljastuu dalitiksi. Toiseksi se haastaa meidät kysymään, missä ovat oman yhteiskuntamme syrjityt ja sorretut.

**

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologinen käyttöjärjestelmä pitää päivittää.

Jos pieni kärjistys sallitaan, kirkko ei voi mennä eteenpäin 1960-luvun sosiaalieettisesti viritetyn liberaaliteologian varassa yhtään sen enempää kuin 1500-luvulta peräisin olevia Luther-sitaatteja systemaattiseksi kokonaisuudeksi kooten. Viimeisten vuosikymmenten tuomien syvällisten muutosten myötä jokaisen ajanmukaisen teologisen reflektion pitää avartua huomioimaan aasialaisia, afrikkalaisia ja latinalaisamerikkalaisia pohdintoja kuten myös vaikkapa Pohjois-Amerikassa kehitettyjä teologioita (esim. black theology, mujerista theology).

Jatkumo vanhaan on olemassa, mutta kyse on kuitenkin kokonaisvaltaisesta uudistuksesta. Siinäpä välttämätön projekti näin reformaation merkkivuonna. Yksityiskohtaisempaa ohjelmaa ei voi yhdessä blogissa antaa, mutta jonkinlaisen esimerkin saa toivoakseni aiemmista kirkko-opillisista pohdinnoistani, joissa fokuksessa on, mitä voimme oppia globaalin etelän kristityiltä.

United Theological Collegen aamuhartaus Bangaloressa nostaa esiin ajankohtaisia vapautuksen teologisia teemoja, joihin kuuluu naisten sorrettu asema intialaisessa kulttuurissa. © Jyri Komulainen

On selvää, että kukaan ei voi perehtyä maailmanlaajuisen teologisen työskentelyn kaikkiin haaroihin. Mutta perehtyminen edes pariin uudempaan teologiseen lähestymistapaan kuuluu tämän päivän oppimäärään. Ei jonkinlaisena alaviitteenä tai lisälukuna ”oikeaan” teologiaan, vaan jo teologian ensi riveistä alkaen.

Tarkkaan ottaen kyse ei edes ole mistään uudesta avauksesta – elävä teologia on aina syntynyt konkreettisesta tilanteesta, jossa Jeesus on merkityksellinen tässä ja nyt. Edinburghin suuressa lähetyskonferenssissa 1910 yksi harvoista paikalle kutsutuista ”nuorten kirkkojen” edustajista, japanilainen Kajinosuke Ibuka käytti yhä kuulemisen arvoisen puheenvuoron tästä:

Pieni joukko kristittyjä, jotka muodostivat kirkon alun [Japanissa] ja joihin itse kuuluin, muotoilivat oman yksinkertaisen uskontunnustuksen. Hyvin yksinkertaisen ja epäilemättä hiomattoman, mutta todellakin oman uskonsa tunnustuksen. Ja ryhmä oli hyvin vastahakoinen vaihtamaan sen kehittyneeseen teologiseen systeemiin, johon se oli vain heikosti perehtynyt, aivan riippumatta, miten loistelias tuo systeemi onkaan.

Teologia ei ole sitä, että tilanteeseen tuodaan toisessa paikassa ja/tai toisessa ajassa syntyneitä ratkaisuja sekä isien perinnäissääntöjä. Teologia on jotain, joka tapahtuu, kun usko stimuloi innovatiivisia ajatuslinjoja ja Sanan siemenet antavat sadon ”mikä kolmekymmentä, mikä kuusikymmentä, mikä sata jyvää” (Mark. 4:8).