Uskonnonvapautta islamilaiseen malliin

”Jumala ilmoittaa itsensä erilaisin tavoin kristityille, muslimeille, hinduille…”.

”Oletko ibadi tai sunni, muslimi tai kristitty – se on sinun ja Jumalan välinen asia”.

Tällaisia ajatuksia kuulin viime viikolla Omanissa keskusteluissa muslimien kanssa. Kuulin myös tuomitsevia sanoja, jotka olivat varsin suorasukaisia:

”ISIS on suora lippu helvettiin”.

”Daesh [ISIS] on vain nimeltään islamilainen, he ovat harhautuneita”.

Olen matkustanut vuosien varrella tuhansia kilometrejä monissa arabimaissa ja muissakin muslimienemmistöisissä maissa. Matkoillani olen saanut nähdä monia välähdyksiä islamin hengelliseen rikkauteen ja muslimien ystävällisyyteen. Tässä suhteessa matka Omaniin ei tarjonnut mitään uutta.

Oman paljastui kuitenkin varsin omintakeiseksi islamilaiseksi maaksi, jossa on pyritty rakentamaan määrätietoisesti uskonnollisesti moninaista yhteiskuntaa. Kyseessä on maa, joka on tehnyt uskontojen kohtaamisesta lähes vientituotteen.

Historiallisena taustana on maantieteellinen sijainti: meriyhteyksien takia omanilainen yhteiskunta on aina ollut avoin ulkopuolisille vaikutteille. Vuodesta 1970 hallinnut sulttaani Qaboos on pyrkinyt yhteiskunnalliseen kehitykseen ja sitä myötä uskontojen harmoniaan.

Ainakaan pintapuolisuudesta islamissa Omania ei voi syyttää: islam saapui maahan jo profeetta Muhammadin aikana.

**

Omanissa on pyritty ylittämään islamin sisäiset jakolinjat – tai ainakin varmistamaan, että ne eivät hämärrä ajatusta yhdestä islamista.

Käytännössä tämä tarkoittaa, että kaikki moskeijat ovat avoimia kaikille muslimeille rukousta varten. Vaikka moskeijan imaami edustaakin yleensä jotain islamin koulukuntaa, moskeijat itsessään eivät ole nimettyjä vain tietylle koulukunnalle. Eräs tapaamani imaami vertasi omaa moskeijaansa Mekkaan, koska sekin on tarkoitettu kaikille muslimeille.

Islam on Omanissa monimuotoista. Hallitsijahuone edustaa meillä varsin vähän tunnettua ibadismia, joka eriytyi islamin alkuvaiheissa omaksi suuntauksekseen. Omanilaisista enemmistö seuraa joko ibadismia tai sunnalaisuutta niin, että ibadeita on jonkin verran enemmän kuin sunneja. Kymmenisen prosenttia muslimeista on shiioja.

Uskonnollisen harmonian ja islamin sisäisen ekumenian takeena on valtion vahva rooli: moskeijoiden perjantaisaarnat kirjoitetaan uskontoministeriössä, ja vain arvostetuimmat imaamit saavat poiketa ennalta-annetusta proseduurista.

**

Virallisesti islamilaisessa maassa on monia muita uskontoja. Omanissa asuu erittäin suuri määrä siirtotyöläisiä – näistä monet tulevat Etelä-Aasiasta, joten kristinusko ja hindulaisuus ovat vahvasti edustettuina.

Uskontoministeriö on osoittanut rekisteröityneille uskontokunnille paikat, joihin nämä voivat rakentaa kirkkojaan ja temppeleitään. Esimerkiksi Muscatissa on kaksi kristillistä kampusta, joissa toimivat omissa kirkoissaan protestantit, katoliset ja orientaaliset ortodoksit.

Tapasin paikallisia kristittyjä, jotka vaikuttivat yllättävänkin tyytyväisiltä systeemiin. Vaikka he eivät voi asettua megafonin kanssa kadun kulmaan julistamaan evankeliumia, toimintavapaus kirkoissa on todellinen. Uskontoa koskevat rajoituksetkin ovat ilmeisen tasa-arvoisia, sillä myöskään muslimit eivät saa markkinoida uskoaan kadun kulmissa. Mikään ei silti estä kertomasta omasta uskostaan henkilökohtaisissa kohtaamisissa.

Ehkä huomionarvoisinta on, että Omanin laki ei kiellä kääntymistä islamista toiseen uskontoon. Käytännössä sosiaalinen paine tekee uskonnon vaihtamisen hyvin vaikeaksi, etenkin kun sillä voi olla myös perheoikeudellisia seuraamuksia: avioliittosopimuksessa on usein mainittu uskonto.

Uskonto näyttäisi Omanissa määrittyvän pitkälti syntyperästä käsin. Uskonnonvapaus on silti todellista, vaikkakin suomalaisesta näkökulmasta mukana on aimo annos kontrollia. Toisaalta näin yritetään ehkäistä uskonnollisia konflikteja ja hillitä ekstremistisiä tulkintoja. Harmoniaa pyrkii edistämään myös se, että lain mukaan toisen uskontoa ei saa loukata.

**

Tukikohtanani Muscatissa oli kristillinen Al Amana -keskus, joka on jo vuosikymmenten ajan edistänyt uskontojen välistä ymmärrystä.

Keskuksen kontaktit avasivat suomalaiselle asiantuntijaryhmälle monia ovia paikalliseen islamiin. Mahdollisuudet Omanin suuntaan ovatkin otolliset, sillä keskuksella on suomalainen johtaja, pastori Aaro Rytkönen, joka kirjoittaa myös tälle Rajalla-blogipalstalle. Keskus on amerikkalaisten reformoitujen perustama, mutta sillä on sopimus Suomen Lähetysseuran kanssa.

Matkalukemisenani minulla oli Kenneth Craggin The Call of the Minaret (1956). Kirja on islamin ja kristinuskon välisen dialogin klassikko, jossa anglikaaniteologi tutkii kristittynä sympaattisesti islamia. Cragg ei arkaile osoittaa syviä eroja kristinuskon ja islamin välillä. Mutta paradoksaalisesti juuri eroavaisuuksien näkeminen avaa mahdollisuuden siltojen rakentamiseen. Islamin rukouskutsu paljastuu Craggin pohdiskelussa merkitykselliseksi myös kristitylle.

Olen huomannut oppivani erityisen paljon toisista uskonnoista siten, että tarkkailen, kuuntelen ja kyselen paikan päällä – olipa kyse temppelistä, gurdwarasta, synagogasta tai moskeijasta. Kenttäkokemuksen jatkoksi luen hyvää kirjallisuutta aiheesta. Ymmärtämisen kehä syvenee seuraavalla visiitillä kyseisen uskonnon pyhään paikkaan. Näin kirjatieto yhdistyy kokemukseen ja kokemus kirjatietoon. Tämä oli kokemukseni myös Omanissa.

Tiedostan, että oma metodini on korostuneen akateeminen ja olen voinut tutustua ammattimaisesti eri uskontoihin osana teologin uraani. Mutta vähemmälläkin vaivalla voi perehtyä toisen pyhään. Avaimena on herkkyys kuunnella ja kunnioittaa. Kristitty voi rohkeasti tutustua islamiin, sillä tuntemisen kautta monet turhat pelot voivat hälvetä.

**

Yksi aikamme suurimmista haasteista liittyy siihen, miten me ihmiset ymmärrämme toisiamme kulttuuristen ja uskonnollisten rajojen yli. Islam puhuttaa Suomessakin, ja aivan liian usein keskustelu rakentuu vahingollisille stereotypioille.

Erityisen onnetonta on, että monet itseään kristittyinä pitävät puhuvat islamista aivan yhtä tietämättömästi ja vääristyneesti kuin militantit ateistit kristinuskosta. Tahallisen väärinymmärtämisen kierre vaatii oikaisua puolin ja toisin.

Tarvitsemme islamin tuntemusta. Ei vain tietopuolista, vaan kokemuksia ja kohtaamisia. Tarvitsemme matkoja islamiin.

Uskaltaisin jopa väittää, että mistä tahansa toisesta uskonnosta kannattaa sanoa yhtään mitään vasta, kun on istunut sen pyhäkössä ja ollut läsnä sen pyhissä toimituksissa. Uskonto on elävää todellisuutta, jonka ymmärtäminen hyötyy omakohtaisesta kosketuksesta.

Islamiin ”matkustaminen” on mahdollista Suomessakin, sillä useimmilla paikkakunnilla toimii islamilaisia rukoushuoneita. Yhä useammat myös jakavat arkensa muslimien kanssa työpaikoilla ja kouluissa.

Ehkä autenttisimmin ja voimallisimmin islamin voi silti kokea siellä, missä se on vallitseva uskonto. Siihen on yksi erityinen syy: lukuisista minareeteista kaikuvat rukouskutsut, jotka kietoutuvat toinen toisiinsa hieman eri vireisinä ja värittävät äänimaiseman kurottautuen kohti Jumalan pyhyyttä.

Missä islamiin tutustuukin, tulee muistaa islamilaisen maailman moninaisuus. Vaikka maailmanlaajuisen islamin piirissä esiintyy puritaanista puhdasoppisuutta ja vääristynyttä jihadismia, suuren uskonnon valtavirta taipuu kohti rauhanomaista rinnakkaineloa. Jos epäilyttää, kannattaa matkustaa Omaniin ja keskustella paikallisten muslimien kanssa.