Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Jumala on jo maailmassa ennen kirkkoa

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 29.8.2017 16:46

Näin reformaation merkkivuonna 2017 on otollinen aika tarkistaa isiltä perittyjä teologisia näkemyksiä.

Kirjoitin edellisessä blogissani, miten kirkolta vaaditaan jopa koko teologisen käyttöjärjestelmän päivittämistä. Viisisataa vuotta vanhalla perustalla ei voi mennä eteenpäin kuten ennenkin, kun maailma on muuttunut ja ennen kaikkea kristityt Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa avanneet aivan uusia näkökulmia uskoon.

Otan yhden konkreettisen esimerkin, jossa globaalin etelän kristityt voivat opettaa paljonkin: Jumala toimii maailmassa jo ennen kirkkoa ja sen ulkopuolella. Siinäpä ajatus, jota on varsin vaikea löytää selkeänä luterilaisesta perinnöstämme, joka syntyi kirkon sisäisten kiistojen tuloksena.

Luterilaisissa tunnustuskirjoissa onkin varsin negatiivinen käsitys ihmisen luontaisesta uskonnollisuudesta, joka piirtyy lähinnä ulkokohtaisena ritualismina. Silloinkin kun Jumala tunnetaan Luojana, häntä koskeva tieto jää reformaattorien mielestä vinoksi ja vääristyneeksi. Iso katekismus (I, 20) toteaa asian napakasti: ”Pakanat siis oikeastaan tekevät epäjumalakseen sen, mitä he oman mielikuvituksensa harhauttamina Jumalasta uneksivat”.

Luterilaisten reformaattoreiden ajatuskululle on toki oma raamatullinen perustansa. Paavali julisti, että kristillinen evankeliumi lopettaa tietämättömyyden, jonka mukaan ”jumaluus olisi samankaltainen kuin kulta, hopea tai kivi”. (Ap.t. 17: 22–31)

Mutta ennen kuin tyrmätään totaalisesti vaikkapa hindulaisuus kaikkine värikkäine alttarihahmoineen, on syytä tehdä kaksi huomiota.

Ensinnäkin, Paavali viittaa samaisessa Areiopagi-puheessaan myös kunnioittaen ateenalaisten uskonnollisuuteen nostaen erityisesti esiin Tuntemattomalle jumalalle pystytetyn alttarin. Paavali toteaa meidän elävän, liikkuvan ja olevan Jumalassa – minkä tosiasian ateenalaisten runoilijat ovat hänen mukaansa tavoittaneet. Vaikka Paavali on valmis kritikoimaan tietyiltä osin ateenalaisten uskontoa, hänen mukaansa Jumala on jo läsnä ateenalaisten elämässä.

Vieläkin selvemmin tämä tulee esille Paavalin puheessa lystralaisille, jonka mukaan ”Jumala ei ole jättänyt antamatta todistusta itsestään”. Hän on se, joka täyttää lystralaiset ”ilolla”. Ja vaikea on väittää, että lystralaisten ilo olisi ollut irrallaan heidän uskonnollisesta elämästään maailmassa, jossa uskontoa ei oltu vielä eriytetty omaksi sektorikseen inhimillisessä elämän piirissä! (Ks. Ap.t. 14:17).

Toiseksi, esimerkiksi hindutraditiossa on aina esiintynyt profeetallisia ääniä, joissa muistutetaan, että Jumala on kyllä kohdattavissa kivisen tai metallisen patsaan kautta mutta ei tyhjene tähän. Jos jäädään vain kuvaan itseensä, tästä muodostuu epäjumala – sen sijaan, että kuvasta avautuisi näkymä Jumalaan itseensä ja sitä myötä tietoisuus, että ”Jumala, joka on luonut maailman ja kaiken, mitä siinä on, hän, joka on taivaan ja maan Herra, ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä” (Ap. t. 17: 24).

Kannattaakin ajatella nyt ortodoksisen ikonin teologiaa, sillä hindulaisten alttarihahmojen tapauksessa on kyse tällaisten tulkintojen mukaan jostain samankaltaisesta: kuva toimii rukouksen välikappaleena, mutta vain ikkunana jumalalliseen todellisuuteen, joka on kuvan ”takana” läpäisten koko todellisuuden.

Ravintolan huoneentaulu Tiruvannamalaissa muistuttaa hindupyhiinvaeltajia, että Jumalan näkeminen annetaan lahjana. © Jyri Komulainen

Luterilaisessa perinnössä on usein tullut esiin lähinnä negatiivinen puoli ihmisen luontaisesta uskonnollisuudesta – etualalla on ollut se, että ihmisen luontainen uskonnollisuus voi vinoutua karkeaksi ”kuvainpalvonnaksi” ja turhanpäiväiseksi hokemiseksi. (Hyvä on huomata, että samanlainen uskonnollisuuden vääristyminen voi tapahtua ihan ilman kuviakin, kuten Jeesuksen ankarat sanat fariseuksille osoittavat!)

Reformaation negatiivisen perinnön vastapainoksi on syytä nostaa esille, että ihmisen uskontohistoriassa näkyy myös Jumalan läsnäolo, jopa armollisena Herrana, joka antaa hengellisiäkin lahjojaan. Erityisen hyvin tämä puoli on tullut esiin uusimmassa katolisessa teologiassa, jossa teologit ovat luodanneet Jumalan toimintaa muiden uskontojen piirissä; myös virallinen katolinen oppi myöntää armon elementtien läsnäolon muissa uskonnoissa.

Selvää on, että luterilaiset reformaattorit olivat aikansa lapsia eivätkä edes voineet tuntea muiden uskontojen seuraajien hurskautta, koska he elivät kristillisen yhtenäiskulttuurin keskellä. Heidän kirjoituksensa ovat syntyneet historiallisessa ja poliittisessa tilanteessa, jossa omakohtaista kokemusta toisen uskonnon seuraajista ei juuri ollut – ellei sellaiseksi lueta siellä täällä asuneita juutalaisia tai Wienin portteja kolkutelleita muslimiarmeijoita.

Meidän kohdallamme on toisin.  Esimerkiksi Helsingistä löytyy islamilaisia rukoushuoneita, hindulaisia sekä buddhalaisia temppeleitä, synagoga ja jopa sikhien gurdwara, joiden hurskauselämään etenkin kirkon työntekijöiden olisi hyvä joskus tutustua. Ainakin omat kokemukseni toisten uskontojen pyhillä paikoilla ovat olleet sellaisia (niin kotimaassa kuin kaukomaillakin), että on hyvin vaikea enää väittää Jumalan toimivan vain kristillisen kirkon sisällä. Saati että sielläkin vain puhtaassa sanan saarnassa ja sakramenteissa, kuten luterilaiset perinteisesti ajattelevat.

On hyvä huomata, että Raamatussa todetaan yllättävänkin monessa kohdassa, miten ulkopuolinen ”pakana” näyttäytyy suorastaan esikuvana (esim. Matt. 15: 28; Luuk. 7: 9). Kaikki teoreettiset rakennelmat tulee siksi tarkistaa empiiristä todellisuutta vasten.

Kun puhumme kirkosta ja kirkon missiosta, lähtökohtana on, että kirkko on lähetetty maailmaan, jossa Jumala jo on ja vaikuttaa.

Bangkokin Wat Traimit kokoaa kaupunkilaisia viettämään buddhalaista Magha Puja -juhlaa. © Jyri Komulainen

Tässä kannattaa kuunnella teologisia puheenvuoroja sieltä, jossa kristityt ovat eläneet toisten uskontojen seuraajien naapureina. Thaimaassa lähetystyössä työskennellyt japanilainen Kosuke Koyama kiteytti omaan kokemukseensa pohjautuen missionsa ytimen seuraavasti: ”Paremmuus on kulttuurinen käsite, ei teologinen. Kristinuskon sanominen buddhalaisuutta paremmaksi, tai päinvastoin, on tyhjää puhetta. Evankeliumi ei kutsu olemaan parempi. Se kutsuu meitä kantamaan ’hyvää hedelmää’ (Matt. 7: 17).”

Varsinkin afrikkalaiset teologit ovat halunneet alleviivata sitä, että lähetystyöntekijät eivät tuoneet Jumalaa mukanaan. Kenialaisen John Mbitin sanoin: ”Jumala, jota Raamatussa kuvataan, ei ole kukaan muu kuin Jumala, jonka olemme jo tunteneet perinteisen afrikkalaisen uskonnollisuuden raameissa.”

Kristityillä on ilosanoma Jeesuksesta Kristuksesta kuulutettavanaan koko maailmalle. Mutta tässäkin Jumala on jo askeleen edellä – aivan kuten anglikaaninen lähetysteologi Max Warren totesi, kirkon missiona ei ole ”viedä Kristusta jonnekin, jossa hän ei ole, vaan mennä maailmaan ja havaita Kristus jo siellä”.

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu

Höntti.
Ei jumalaa ole olemassa. Maailma on ollut aina, ei sen luomiseen ole mitään jumalaa ole tarvittu.