Luterilaisuus ei ole suomalainen uskonto

Lutherin teeseistä tulee tänä vuonna 500 vuotta, mutta onko luterilaisuudella tulevaisuutta? Siinäpä kiusallinen kysymys merkkivuoden viettäjälle Suomessa, jossa tämän vuosituhannen puolella luterilainen usko näyttäisi entisestäänkin rapautuneen ja vauhdilla.

Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyjen valossa tahti piirtyy hurjaksi. Esimerkiksi väitettä ”Jeesus on Jumalan poika” piti vähintään todennäköisenä vuonna 1999 vielä 77 % suomalaisista, mutta vuonna 2015 vain 42 %. Keskeiseen kristilliseen opinkappaleeseen uskovien määrä on siis romahtanut määrällisesti lähes puoleen!

(En malta olla toteamatta, että keskivertohindukin voisi vastata myönteisesti kyseiseen kysymykseen Jeesuksen jumaluudesta eli kysymys ei tietenkään mittaa vain luterilaisuutta.)

Toisaalta Kirkon tutkimuskeskuksen uusin nelivuotiskertomus Osallistuva luterilaisuus (2016) osoittaa seikkaperäisellä analyysilla, että kulttuurisesti katsoen luterilaisuuden vaikutukset yhä tuntuvat suomalaisessa yhteiskunnassa. Maallistuneessakin Suomessa vallitsee luterilainen eetos.

Riippumatta siitä mikä on luterilaisuuden määrällinen ja laadullinen tila maassamme, reformaation merkkivuonna on syytä myöntää suomalaisuuden ja luterilaisuuden historiallisen sidoksen olevan purkautumassa. Mutta mitä tulee tilalle?

Jos asiaa katsotaan vain pohjoista kotimaatamme, niin luterilaisen Suomen tilalle on jo tullut pluralistinen Suomi. Kuten ensimmäisessä blogissani tällä palstalla muutama vuosi sitten kirjoitin, luterilainen kirkko palaa lähtöruutuun ja kirkko on yksi monista toimijoista vailla sen kummempaa valtaa yli kansalaisten.

 **

On kuitenkin turha jäädä tuijottamaan luterilaisuuden tilaa Suomessa. Isommat kehykset ovat maapallon laajuiset: luterilaisuus ei viittaa enää kansalliseen uskontoon Pohjois-Euroopassa vaan johonkin, jota voimme luonnehtia globaaliksi luterilaisuudeksi.

Taustana on tilanne, jossa kolmannen vuosituhannen kristinusko on kasvavassa määrin globaalin etelän uskonto. Karkeasti arvioiden noin kaksi kolmasosaa kristityistä elää Aasiassa, Afrikassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Brasilia, Kiina, Meksiko, Nigeria, Filippiinit, Kongon Demokraattinen tasavalta, Intia ja Etiopia kuuluvat listalle maista, joissa arvioidaan asuvan lukumääräisesti eniten kristittyjä vuonna 2020. Lisäksi kymmenen kärkeen kuuluvat Yhdysvallat ja Venäjä. Viimeinenkin Euroopan Unionin maa – Saksa – on pudonnut uusimmissa arvioissa kärkikymmeniköstä pois.

Globaalin etelän kristinuskossa on pääsääntöisesti kyse katolisuudesta tai karismaattisesta kristillisyydestä. Joskus kyse on molemmista yhtä aikaan.

Mutta myös luterilaisuuden elinvoima on siirtymässä kauas pois sen eurooppalaisilta sydänmailta. Luterilaisten tilastojen kärjestä on pudonnut Ruotsin kirkko, jossa on hieman yli 6 miljoonaa jäsentä ja jonka nimi määräisessä muodossa vailla sen kummempia lisämääreitä (Svenska Kyrkan) muistuttaa yhä historian hegemonisesta valta-asemasta. Sen ohitse ovat kirineet Etiopian Mekane Yesus -kirkko yli 8 miljoonalla jäsenellään ja Tansanian evankelis-luterilainen kirkko, johon kuuluu 6,5 miljoonaa jäsentä.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on hieman alle 4 miljoonalla jäsenellään yhä varsin iso kirkko luterilaisessa maailmassa. Ohitse on silti hurauttanut esimerkiksi indonesialainen Huria Kristen Batak-kirkko, jossa on 4,5 miljoonaa jäsentä. Myös Intian luterilaisissa kirkoissa on yhteensä laskien noin 4,5 miljoonaa jäsentä, joten Intiassa asuu enemmän luterilaisia kuin Suomessa!

Tätä luterilaisuuden uutta maantiedettä symboloi osuvasti se, että Luterilaisen Maailmanliiton 12. yleiskokous pidettiin toukokuussa 2017 Windhoekissa, Namibiassa.

**

Suomalaisen luterilaisuuden kannalta merkityksellisintä on, millaisia vaikutteita ekumeeninen vuorovaikutus kuljettaa globaalista etelästä tänne globaaliin pohjoiseen. Ilmeistä on, että suomalaisilla luterilaisilla olisi paljon opittavaa niiltä kristityiltä, jotka eivät koskaan ole olleet enemmistönä tai olleet etuoikeutetussa asemassa verotusoikeuksineen ja julkishallinnollisine asemineen.

Tärkeää on myös ottaa oppijan paikka teologiassa ja kuunnella, miten ilmaista ja jäsentää luterilaista uskoa uusin tavoin. Siirtyminen uusiin ympäristöihin tuo vääjäämättä mukanaan uudenlaisia painotuksia, vaikka Lutherin perusoivallus armollisesta Jumalasta saakin säilyä. Luther on luterilaisille historiallinen lähtökohta, ei normi tai tämän päivän standardi. Uskaltaisin jopa väittää, että luterilaisen uskonkäsityksen vaaliminen saattaa hyvinkin vaatia päästämistä irti siitä, mitä olemme perineet 1500-luvun Saksasta.

Kristinuskon olemukseen kuuluu, että se on kotona kaikkialla eikä missään. Ei ole yhtä kulttuuria tai kieltä, joka olisi kristinuskon kotikulttuuri. Päinvastoin kristinuskoa leimaa radikaali käännettävyys, joka näkyi jo siinä, miten Jeesus-usko levisi hellenistiseen kulttuuripiiriin. Matka jatkuu ja olemme saavuttaneet reformaation merkkivuotena vaiheen, jossa Martti Lutherin maailma on jäänyt jo kauaksi taakse kuten myös suomalaiskansallinen luterilaisuus.

Kristinuskon maailmanlaajuinen läsnäolo ja sisäinen monimuotoisuus on lähtökohta kolmannella vuosituhannella, jolloin opettelemme puhumaan eurooppalaisen kristikunnan sijasta globaalista kristinuskosta – englanniksi ”World Christianity” tai jopa monikossa ”World Christianities”. Siinä on iso ekumeeninen kehys, johon myös Martti Lutherin perintö solahtaa ja jossa meidän tulee lukea innovatiivisesti luterilaista traditiotamme, jos mielimme se olevan yhä relevanttia 500 vuotta Lutherin teesien jälkeen.