Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Kirkko epäonnistui homojen kanssa, entä pakolaisten?

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 12.4.2016 09:31

Kirkolla on pysyvä pulma, ja se on Jeesus. Kristinuskossa on kyse sellaisen Mestarin seuraamisesta, joka valitsi seurakseen hyljeksityt ja syrjäytetyt. Pisteitä ei yhteiskunnalliselta eliitiltä herunut epämääräisen rupusakin ja pikkutalousrikollisten kanssa aterioivalle saarnamiehelle. (Matt. 9: 10–13)

Jeesuksen antama malli on johtanut siihen, että uskonsa vakavasti ottavat kristityt ovat aina etsiytyneet marginaaleihin. Näin oli jo alussa, sillä yksi syy kristinuskon leviämiseen oli kristittyjen toiminta Roomaa vaivanneiden epidemioiden aikana.

Olennaista on huomata, että kyse ei ole vain auttamisesta vaan ennen kaikkea heikossa asemassa olevien puolesta puhumisesta ja heidät tosissaan ottamisesta. Ekumeenisessa liikkeessä korostetaankin, että kirkon missioon kuuluu julistuksen ja diakonian lisäksi äänen antaminen sorretuille ja heidän puolustamisensa – englanniksi ilmaisten ytimekkäästi ”advocacy”.

Syrjittyjä vähemmistöjä on monia, ja historian kuluessa asetelmat muuttuvat. Jotta kirkko todella edistäisi Valtakuntaa, jossa ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi (Matt. 20:1–16), sen tulee hakeutua marginaaleihin. Kirkon tulee puhua niiden puolesta, joiden puolesta kukaan ei muista tai halua puhua.

Olen pohtinut, miten kirkko helposti unohtaa vastakulttuurisen tehtävänsä. Kirkon on soveliasta seurata vasta sitten perässä, kun ihmisoikeusjärjestöt ja muut ovat jo edistäneet jonkun vähemmistön tai leimatun ryhmän asiaa.

Ehkä on syytä ottaa konkreettinen esimerkki.  Jos pääsisimme aikakoneella muutaman vuosikymmenen taakse, löytäisimme Helsingin pimeistä puistoista halveksitun vähemmistön: homoseksuaalit.

Kirkko ei tainnut olla tuolloin kovin kiinnostunut heidän ihmisarvostaan. Ainakin kirkko vastusti homoseksuaalisuuden poistamista rikoslaista vuonna 1971. Jos kirkko olisi toiminut Jeesusta seuraten, se olisi puhunut puistojen miesten oikeuksien puolesta aikana, jona ne yleisesti kiellettiin!

Voi pohtia, millaisia valituksia tuomiokapituliin olisi tehty sellaisesta papista, joka olisi 1950-luvulla toiminut Jeesuksen mission hengessä – vaatimalla täyttä ihmisarvoa ja oikeutta astua pelkäämättä päivänvaloon homoseksuaaleille, jotka mainittiin rikoslaissa ja sairausluokituksissa.

Ajat ovat onneksi muuttuneet. Tänään onkin helppoa puhua kirkon työntekijänä homoseksuaalien puolesta, kun yhteiskunnallinen ilmapiiri on muuttunut ja teemalla saa varmasti sosiaalisessa mediassa tykkäyksiä. Mutta jossain taustalla vaanii kiusallisia kysymyksiä: Missä ovat pimeät puistot vuonna 2016? Mihin marginaaliin kirkon tulisi suunnata katseensa nyt tänään, jos se haluaa seurata Nasaretin mestaria?

Kirkon pitää olla muita edellä, jos se ajaa Jumalan valtakuntaa. Tulee pysähtyä pohtimaan, millaisia yleisesti halveksittuja ja/tai unohdettuja vähemmistöjä yhteiskunnassa on juuri nyt. Ja heti kun löytyy syrjitty ryhmä, jolle ei sosiaalisessa mediassa peukuteta, barrikadeille sen puolesta! Muuta vaihtoehtoa ei ole, jos kirkko haluaa olla Jumalan valtakunnan palveluksessa. On mentävä vanhan raamatunkäännöksen sanoin ”teille ja aitovierille”. (Luuk. 14: 21–24)

Kirkolle ei riitä ”usko hyvän tekemiseen”, kuten seurakuntavaalien sinänsä osuvassa kampanjassa mainostettiin. Kirkon tähtäimessä on oltava enemmän kuin se, mitä yleisesti ottaen pidetään hyvänä ja hyväksyttynä. Pitää ylittää rajat radikaalisti, jopa niin että syntyy pahennusta.

Totesinkin jo, että kirkolla on yksi ongelma ja se on Jeesus Nasaretilainen. Vuorisaarna (Matt. 5–7) on vaativa teksti, jota ei yksikään yksittäinen kristitty voi täyttää. Mutta jos Jeesuksen oppilaat sen laittavat sivuun, seuraa mukautuminen. Silloin kirkko ei enää ole maan suola.

Onneksi nyt menee hieman paremmin kuin 1950-luvulla. Ainakin jos pitää sitä  indikaattorina, että kirkko on aktivoitunut puhumaan vahvasti turvapaikanhakijoiden puolesta – ja saanut osakseen kritiikkiä.

Nyt pitää vain omistautua vieläkin rohkeammin sellaiselle Jumalan valtakunnan asianajamiselle (advocacy), jonka peruskirja on Luukkaan evankeliumi (4: 18–19): ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.”

Siinäpä suorastaan poliittinen ohjelma, joka vaatii Jeesuksen oppilaita jättämään porvarilliset kuplansa ja julistamaan yhteiskunnan arvot kumoavaa sanomaa: kenellekään ei ansioiden mukaan, vaan armosta.

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu

”Tulee pysähtyä pohtimaan, millaisia yleisesti halveksittuja ja/tai unohdettuja vähemmistöjä yhteiskunnassa on juuri nyt. Ja heti kun löytyy syrjitty ryhmä, jolle ei sosiaalisessa mediassa peukuteta, barrikadeille sen puolesta!”

Kelpaavatko moniavioiset? Entä eläimiin sekaantujat? Tulisiko meidän lähteä puolustamaan pedofiileja? Ja jos ei niin miksi ei? He täyttävät kaikki antamasi kriteerit.

Seksin osto on kriminalisoitu. Kuka puolustaisi seksipalveluiden käyttäjiä?

Näitä luetaan juuri nyt