Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Kirkon täytyy olla tekopyhä!

Jyri Komulainen
Blogit Rajalla 7.10.2014 07:00

”Usko hyvän tekemiseen”. Lähestyvien seurakuntavaalien slogania on moitittu vääräksi luterilaisesta näkökulmasta. Eikö luterilaisuudessa opeteta, että hyvien tekojen sijasta tulee uskoa Kristukseen? Rippikouludogmatiikan valossa näyttää nopealta ja pätevältä murskakritiikiltä. Mutta onko vaalien iskulause luterilaisen tunnustuksen kanssa sittenkään ristiriidassa?

Ilmeistä on, että vaalilauseen voi tulkita kahdella tavalla. Sanan ”usko” voi lukea joko substantiiviksi tai imperatiivimuodossa olevaksi verbiksi. Itse olen mieltänyt ensi kuulemalta lauseen jälkimmäisellä tavalla. Siis kehotukseksi uskoa hyvän tekemiseen tyyliin: ”Vaikka maailmassa on paljon kaikkea masentavaa ja itsekin olet aika onneton tapaus, usko nyt hyvä kristitty siihen, että hyvän tekeminen kannattaa”.

Mutta onko näin luterilaisen uskonkäsityksen mukaan?

Kun otetaan tunnustuskirjat käteen, niin huomataan, etteivät luterilaiset tunnustuskirjat kiistä hyvien tekojen tarpeellisuutta. Augsburgin uskontunnustuksen puolustuksen mukaan (IV, 189) tekoja tulee jopa tehdä: vaikka Jeesuksen seuraajat ovat syntisiä ja heidän tekonsakin siksi aina synnin tahraamia, kristittyjen hyvät teot tuovat maailmalle ilmi Jumalan valtakunnan.

Luterilaiset reformaattorit eivät ajatelleet, että hyvät teot olisivat turhia. Vaikka teot eivät pelasta, niiden kautta voidaan saada ”riemuvoittoja Perkeleestä”.

Kyse on luterilaisen kirkon vaalikampanjasta, joten blogikirjoitukseni voisi päättyä tähän. Tunnustuskirjojen seulasta lause menee läpi, vaikka kuulostaisikin hieman yllättävältä. Mutta sellaisiahan mainoslauseiden pitää olla. Huomioarvoa tarvitaan maailman markkinoilla.

Omasta mielestäni ei silti riitä, että slogan on luterilaisen dogmatiikan mukainen. Pitää myös kysyä, heijasteleeko lause ekumeenista ymmärrystä.

Kun lausetta tutkistelee tässä valossa, se paljastuu yllättävänkin ajanmukaiseksi. Ajattelen nyt sitä, miten kirkon missio on hahmotettu viime aikoina: kristittyjen kutsumus piirtyy tavaksi elää ja toimia toisella tavalla kuin ympärillä vallitsevassa yhteiskunnassa toimitaan.

Yhteiskunnat perustuvat väistämättä ansioajattelulle ja jopa sisäänrakennetulle väkivallalle. Kirkon tehtävänä on tuoda ilmi Jumalan valtakuntaa, jossa vallitsevat arvot kääntyvät ympäri: ”Mutta monet ensimmäiset tulevat olemaan viimeisiä ja viimeiset ensimmäisiä.”(Mark. 10:31)

Kirkon peruskertomus lähteekin liikkeelle reunoilta eikä keskuksesta, johon inhimillinen ajattelu ja arvojärjestelmä luontaisesti taipuvat. Jeesus toimi nimenomaan Galilean köyhien ja syrjäytettyjen parissa, ei Jerusalemin valtaeliitin.

Ollakseen Jeesuksen seuraajien joukko kirkon on oltava aina tietyssä mielessä vastakulttuurinen. (Tätä olen perusteellisemmin pohtinut täältä löytyvästä artikkelissani.)

Tätä alleviivataan myös Kirkkojen Maailmanneuvoston uudessa lähetysasiakirjassa Yhdessä kohti elämää, jossa lähetyksen nähdään suuntautuvan reuna-alueilta keskuksekseen – siis toiseen suuntaan kuin kolonialistinen politiikka. Asiakirjan mukaan kristillinen missio hahmottuu ”missioksi marginaaleista käsin” (Mission from the margins).

Uusimmassa teologiassa on kuvattu kirkkoa paikkana, jossa Jumalan valtakunta murtautuu toisenlaisissa teoissa esiin ja jossa vallitsee siksi toisenlainen politiikka kuin ympäröivässä maailmassa. Ihmisten väliset suhteet eivät jäsenny ansioiden perusteella, vaan armosta. Kirkon liturgia, ateriayhteys ja heikoimpien puolelle asettuminen muuttavat maailmaa.

Åbo Akademissa toimiva teologi Patrik Hagman on kirjoittanut lukemisen arvoisen kirjan Efter folkkyrkan: En teologi om kyrkan i det efterkristna samhället (2013). Kirjassa on yksi virke, joka tiivistää ison määrän teologista pohdintaa: ”Kirkko on paikka, jossa Jumalan valtakunta murtautuu esiin, kun kirkko yhteisönä tulee kuvaksi, joka osoittaa maailmalle toisenlaisen tavan elää yhdessä.”

Kirkossa pitää tehdä toisenlaisia tekoja, hyviä tekoja, pyhiä tekoja, jotka ovat merkki Jumalan valtakunnasta. Vaikka maailma toimii laskelmoinnin, voiman ja väkivallan logiikalla, Jeesuksen oppilaiden tulee kuitenkin uskoa hyvän tekemiseen ja jaksaa tehdä hyviä tekoja. Armahtaa.

Itsestään selvää on, että kirkko instituutiona pettää toistuvasti ihanteet, joita se on kutsuttu elämään todeksi. Kirkon pitää kuitenkin olla tekopyhä tekemällä ja kehottamalla tekemään hyviä tekoja, vaikka se ei itse pystyisi elämään Jumalan valtakunnan radikaalien arvojen mukaisesti.

Niinpä: Kirkon täytyy olla tekopyhä… Siinä oma ehdotukseni seuraavien seurakuntavaalien sloganiksi – kunhan saadaan alta pois vuoden 2014 seurakuntavaalit.

Jyri Komulainen

Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Keskustelu