Uskonnonopetuksen tulevaisuus on hybridimallissa
Uskonnonopetus on kiihkeä keskustelunaihe, jossa mielikuvat jyräävät herkästi itse asian.
Moni tuntuu mieltävän uskonnonopetuksen menneisyyden jäänteeksi ja haikailevan tilalle jonkinlaista yhteistä etiikkaa tai mitä milloinkin. Tunkkainen mielikuva on ymmärrettävä. Ei ole monta vuosikymmentä siitä, kun uskonnonopetus oli osa suomalaiskansallista siveellistä kasvatusta ”Herran kuriin ja nuhteeseen”.
Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja sitä myötä teologinen ymmärryksemme. Sen vuoksi uutta näkökulmaa tarvitaan myös uskonnonopetuksessa. Ehdotankin katsomusainekeskusteluun uutta ajattelua, joka yhdistäisi eriytetyn ja yhteisen monikulttuuriseksi hybridimalliksi.
Uskontodialogi tuo yhteen uskontoperinteitä, joita historia on erottanut. Vuoropuhelussa on löydetty yhteisiä eettisiä intressejä maailman parantamiseksi. Samalla on nähty uudessa valossa opilliset erot, joita ei voi lakaista maton alle.
Uskontodialogia koskeva tutkimus pitäisikin huomioida paremmin, kun keskustellaan koulun katsomusopetuksesta. Siitä avautuu tärkeitä näkökulmia uskonnonopetuksen asemaan koulussa.
Ensinnäkin, uskonto on oman tiedonalansa inhimillisessä todellisuudessa.
Uskontoa ei voi palauttaa etiikkaan tai estetiikkaan. Sen ymmärtämiseksi tarvitaan oma oppiaine koulun kokonaisuudessa. Tasapainoiseen kasvuun kuuluu ihmiskunnan uskontoihin perehtyminen ja jopa omien uskonnollisten kykyjen kehittäminen. (Mitä tähän sisältyy, olisi pidemmän pohdinnan paikka.)
Toiseksi, ei ole olemassa mitään neutraalia alustaa katsomuksista oppimiselle. Pyrkimyksillä tarkastella uskonnollisia traditioita ”neutraalisti” on uhkana tasapäistää erilaisuus. Kätkettyä piiloagendaa reilumpaa on ilmaista opetuksen lähtökohta avoimesti.
Siksi katsomusaineiden opetuksen on syytä lähteä liikkeelle oppilaiden omista taustatraditioista. Tälle on hyvät vähemmistöpoliittisetkin perusteet. On jopa uutta tutkimustietoa, että vähemmistöjen kohdalla vaikutus on parhaimmillaan kotouttava.
Mutta omasta liikkeelle lähtemiseen sisältyy pedagoginenkin pointti, josta minulla on omakohtaista kokemusta.
Kun aloin jatko-opintovaiheessa perehtyä hindulaisuuteen, olin jo suorittanut teologian maisterin tutkinnon keskittyen kristilliseen traditioon. Etenemisjärjestys paljastui erittäin toimivaksi: syventyessäni intialaiseen uskonnollisuuteen pystyin vertaamaan uutta siihen, minkä jo tunsin varsin hyvin.
Kolmanneksi, uskonnoista pitää oppia myös yhdessä.
En ajattele vain uskonnontunteja vaan koko koulua. Jokainen opettaja voi edistää uskontodialogia omassa oppiaineessaan. Äidinkielessä voidaan pohtia, miksi jotkut tekstit on kanonisoitu pyhiksi teksteiksi, ja historiassa ristiretkien tähän päivään ulottuvaa painolastia.
Olennaista silti on, että katsomusaineiden opetuksen järjestelyissä tuodaan oppimispolut yhteen. Kun erillisissä ryhmissä on perehdytty vaikkapa eettisiin kysymyksiin, kuten sotaan ja rauhaan tai perheeseen, yhteisissä opetustuokioissa voidaan koota yhteen ja pohtia sovittelevasti eri uskontojen jännitteisiäkin näkökulmia.
Ehdotankin, että uskonnonopetusta päivitetään pedagogisesti ja teologisesti tehokkaaksi hybridimalliksi: oppiminen lähtee liikkeelle omasta, mutta saa kasvaa moniuskontoiseksi oppimiskokemukseksi.
Hyvänä alkuna ovat uudet opetussuunnitelmat, jotka antavat mahdollisuuksia nykyisen opetuksen kehittämiseen aiempaa yhdenvertaisempaan suuntaan.
Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan innovatiivista pedagogista kehittämistä mutta myös lisätunteja katsomusaineille! Yläkoulun vuosiluokille tulisi lisätä vuosiviikkotunti yhteiselle katsomusaineiden opetukselle. Mutta tämä siis nykyisen oman uskonnon opetuksen päälle – sen välttämättömänä kakkosvaiheena.
Panokset ovat korkeat. Aika vaatii satsaamaan katsomusaineiden opetukseen ja uskontodialogiin koulussa. Globaalia uutisvirtaa seuraamalla voi todeta, että ilmastonmuutoksen ohella suurin planetaarinen haasteemme on uskontojen ja sivilisaatioiden kohtaaminen.