Blogit

Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Uskonnonopetuksen tulevaisuus on hybridimallissa

Blogit Rajalla 14.8.2015 14:06
Jyri Komulainen
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.

Uskonnonopetus on kiihkeä keskustelunaihe, jossa mielikuvat jyräävät herkästi itse asian.

Moni tuntuu mieltävän uskonnonopetuksen menneisyyden jäänteeksi ja haikailevan tilalle jonkinlaista yhteistä etiikkaa tai mitä milloinkin. Tunkkainen mielikuva on ymmärrettävä. Ei ole monta vuosikymmentä siitä, kun uskonnonopetus oli osa suomalaiskansallista siveellistä kasvatusta ”Herran kuriin ja nuhteeseen”.

Ajat ovat kuitenkin muuttuneet ja sitä myötä teologinen ymmärryksemme. Sen vuoksi uutta näkökulmaa tarvitaan myös uskonnonopetuksessa. Ehdotankin katsomusainekeskusteluun uutta ajattelua, joka yhdistäisi eriytetyn ja yhteisen monikulttuuriseksi hybridimalliksi.

Uskontodialogi tuo yhteen uskontoperinteitä, joita historia on erottanut. Vuoropuhelussa on löydetty yhteisiä eettisiä intressejä maailman parantamiseksi. Samalla on nähty uudessa valossa opilliset erot, joita ei voi lakaista maton alle.

Uskontodialogia koskeva tutkimus pitäisikin huomioida paremmin, kun keskustellaan koulun katsomusopetuksesta. Siitä avautuu tärkeitä näkökulmia uskonnonopetuksen asemaan koulussa.

Ensinnäkin, uskonto on oman tiedonalansa inhimillisessä todellisuudessa.

Uskontoa ei voi palauttaa etiikkaan tai estetiikkaan. Sen ymmärtämiseksi tarvitaan oma oppiaine koulun kokonaisuudessa. Tasapainoiseen kasvuun kuuluu ihmiskunnan uskontoihin perehtyminen ja jopa omien uskonnollisten kykyjen kehittäminen. (Mitä tähän sisältyy, olisi pidemmän pohdinnan paikka.)

Toiseksi, ei ole olemassa mitään neutraalia alustaa katsomuksista oppimiselle. Pyrkimyksillä tarkastella uskonnollisia traditioita ”neutraalisti” on uhkana tasapäistää erilaisuus. Kätkettyä piiloagendaa reilumpaa on ilmaista opetuksen lähtökohta avoimesti.

Siksi katsomusaineiden opetuksen on syytä lähteä liikkeelle oppilaiden omista taustatraditioista. Tälle on hyvät vähemmistöpoliittisetkin perusteet. On jopa uutta tutkimustietoa, että vähemmistöjen kohdalla vaikutus on parhaimmillaan kotouttava.

Mutta omasta liikkeelle lähtemiseen sisältyy pedagoginenkin pointti, josta minulla on omakohtaista kokemusta.

Kun aloin jatko-opintovaiheessa perehtyä hindulaisuuteen, olin jo suorittanut teologian maisterin tutkinnon keskittyen kristilliseen traditioon. Etenemisjärjestys paljastui erittäin toimivaksi: syventyessäni intialaiseen uskonnollisuuteen pystyin vertaamaan uutta siihen, minkä jo tunsin varsin hyvin.

Kolmanneksi, uskonnoista pitää oppia myös yhdessä.

En ajattele vain uskonnontunteja vaan koko koulua. Jokainen opettaja voi edistää uskontodialogia omassa oppiaineessaan. Äidinkielessä voidaan pohtia, miksi jotkut tekstit on kanonisoitu pyhiksi teksteiksi, ja historiassa ristiretkien tähän päivään ulottuvaa painolastia.

Olennaista silti on, että katsomusaineiden opetuksen järjestelyissä tuodaan oppimispolut yhteen. Kun erillisissä ryhmissä on perehdytty vaikkapa eettisiin kysymyksiin, kuten sotaan ja rauhaan tai perheeseen, yhteisissä opetustuokioissa voidaan koota yhteen ja pohtia sovittelevasti eri uskontojen jännitteisiäkin näkökulmia.

Ehdotankin, että uskonnonopetusta päivitetään pedagogisesti ja teologisesti tehokkaaksi hybridimalliksi: oppiminen lähtee liikkeelle omasta, mutta saa kasvaa moniuskontoiseksi oppimiskokemukseksi.

Hyvänä alkuna ovat uudet opetussuunnitelmat, jotka antavat mahdollisuuksia nykyisen opetuksen kehittämiseen aiempaa yhdenvertaisempaan suuntaan.

Jotta tämä onnistuisi, tarvitaan innovatiivista pedagogista kehittämistä mutta myös lisätunteja katsomusaineille! Yläkoulun vuosiluokille tulisi lisätä vuosiviikkotunti yhteiselle katsomusaineiden opetukselle. Mutta tämä siis nykyisen oman uskonnon opetuksen päälle – sen välttämättömänä kakkosvaiheena.

Panokset ovat korkeat. Aika vaatii satsaamaan katsomusaineiden opetukseen ja uskontodialogiin koulussa. Globaalia uutisvirtaa seuraamalla voi todeta, että ilmastonmuutoksen ohella suurin planetaarinen haasteemme on uskontojen ja sivilisaatioiden kohtaaminen.

Rajalla -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.
Olen neljän - tai seitsemän - lapsen mummi. Ihmisten moninaisuus kiinnostaa minua. Teen töitä ihmisten osallisuuden lisäämiseksi kirkossa. Tarvittaessa nousen barrikadeille, jos ihminen tai luonto ovat vaarassa.
Kirjoittaja on kirkollinen yhteiskunnan ja kestävän kehityksen tuntija. Kirkkohallituksessa johtavana asiantuntijana työskentelevä rovasti bloggaa yhteiskunnasta, kestävästä kehityksestä ja luomakunnan ihmeellisyydestä. Twitter: IlkkaSip
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.
Olen kirkon ulkosuomalaistyön koordinaattori, pastori sekä viestinnän ammattilainen. Bloggaan ulkosuomalaisuudesta, maastamuutosta ja suomalaisista paluumuuttajista. Kaikille niille, joita ulkosuomalaisuus koskettaa välillisesti tai suoraan. Ulkosuomalaisuuden kokemusta minulla on Belgiasta, Saksasta ja Yhdysvalloista.
Kirkon ulkoasiain osaston johtaja, TT, VTM, dos.
Kirjoittaja on kirkkohallituksessa oppilaitosyhteistyön asiantuntija, joka innostuu herkästi keskustelusta ja haluaa pitää mielensä avoimena.
Kirjoittaja on verkkoviestintäpäällikkö Kirkon tiedotuskeskuksessa, joka aiemman työuransa on työskennellyt digitaalisten innovaatioiden parissa, mutta ehti ennen digiuraansa opiskella myös teologiksi.
Työskentelen perheneuvonnan kouluttajana Kirkkohallituksen kasvatus ja perheasioiden yksikössä. Parisuhteiden dynamiikka sekä mielen ja sielun salaisuudet sytyttävät ja innostavat oppimaan koko ajan lisää.
Kirjoittaja Kirkkohallituksen johtava asiantuntija ja yliopiston dosentti. Kirkon yhteiskunnallinen työ, kirkon läsnäolo arjessa ja digiviestintä. - Suomen suurtyöttömyys on kansallinen tragedia, johon pitää suunnata aikaa, voimia ja taloudellista tukea.
Kirjoittaja on Al Amana -keskuksen toiminnanjohtaja, Suomen Lähetysseuran työntekijä ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Kirjoittaja asuu Omanissa, Lähi-idässä, jossa hän johtaa uskontojenvälistä dialogikeskusta ja tarkastelee uskonnon ja yhteiskunnan rajapintaa islamilaisesta viitekehyksestä käsin.
Kirjoittaja toimii kirkkohallituksen kasvatus- ja perheasioiden yksikön johtajana.