Blogit

Kirkon asiantuntijajoukko bloggaa yhteiskunnan ja kirkon rajapinnoilta.

Viestinnällisiä haasteita

Blogit Rajalla 6.8.2013 11:38
Kaisamari Hintikka
Kirjoittaja on Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappi ja ekumeenikko, joka työskentelee Luterilaisen maailmanliiton apulaispääsihteerinä Genevessä.

Tämän blogin esittelytekstissä minut mainitaan ekumenian ammattilaisena. Sen velvoittamana olen yrittänyt kirjoittaa vähäiset juttuni niin, että ne myös liittyisivät aiheeseen. Itse ekumeniasta en ole vielä kuitenkaan rohjennut kirjoittaa, koska jokaisella yrityksellä tunnen sortuvani niin puisevaan tietosanakirjatyyliin, että teen asialleni karhunpalveluksen.

Mutta yritetään nyt sillä uhallakin: Ekumenialla tarkoitetaan pyrkimystä ratkaista eri kristillisten traditioiden välillä vuosisatojen ja -tuhansien ajan vallinneet erimielisyydet. Ne ovat pahimmillaan johtaneet siihen, että toisenmielisiä ei ole osattu pitää kristittyinä lainkaan, että heidät on surutta julistettu kirkonkiroukseen ja sitä myötä suoraan kadotukseen. Kautta aikojen on löytynyt myös niitä, jotka ovat tulkinneet oikean uskon tunnustamisen luvaksi tappaa toisuskoisia, kristittyjä taikka ei-kristittyjä. Teologit vuosisatojen ajan huudelleet oppineista poteroistaan toisilleen ja siinä sivussa ehkä vahingossa muillekin. Tärkeintä on ollut selkeän rajan vetäminen oman oikean ja toisen väärän opin välillä. Ja näiden opillisten määritelmien mukaan on sitten vedetty kirkkokuntarajoja.

Ymmärsin itse kauhukseni vasta joskus fuksivuoteni mittaan, että kaikki maailman kristityt eivät olleetkaan yhtä suurta perhettä. Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan käytävilläkin vaelsi opiskelutovereita, joiden kanssa mahduimme mainiosti samaan kuppilan ja kokous- mutta emme ehtoollispöytään. Kirkkojen väliseen ykseysliikkeeseen hurahdin, kun keväällä 1989 olin viikon opintomatkalla Geneven ekumeenisessa keskuksessa. Sillä tiellä olen vieläkin. Kirjaimellisesti, sillä olen nyt töissä tuossa samaisessa talossa.

Mutta mitä merkitystä tämän maailman epäoikeudenmukaisuuden keskellä on sillä vallitseeko kristittyjen välillä ykseys vai erillisyys? No, jos ei muuta, niin kristittyjen kuuluisi Jeesuksen itsensäkin antaman esimerkin mukaisesti olla yhtä, siis elää yhteydessä toisiinsa, ei erossa toisistaan. Kristittynä oleminen ei ole individualistin puuhaa, vaan siihen kuuluu oleellisesti yhteisöllisyys. Tästähän Jyri Komulainenkin viime viikon Rajalla-bloggauksessaan kirjoitti.

Kahden vuosituhannen ajan kirkot ovat keskittyneet pääsääntöisesti määrittelemään omaa identiteettiään suhteessa toisiin, siis suhteessa siihen mitä ne eivät ole. Tuloksena on pääsääntöisesti ollut inhimillistä ja epäinhimillistä kärsimystä. Poikkeuksiakin on onneksi löytynyt. Viimeisen reilun sadan vuoden aikana on kypsytty huomaamaan, että täytyy olla toinen tie elää kristittyinä samassa maailmassa. Ekumeeninen liike yrittää etsiä tätä toista tietä. Sitä etsitään sekä teologisen neuvottelujen kautta että ihan vaan tekemällä käytännön yhteistyötä tämän maailman epäoikeudenmukaisuuden ja kärsimyksen lievittämiseksi. Yhä useammin kirkot pyrkivät myös siihen, että ne voisivat keskinäisistä erimielisyyksistään huolimatta yhdessä rakentaa dialogia muiden uskontojen edustajien kanssa. Tämäkin siksi, että maailmasta tulisi oikeudenmukaisempi ja rauhallisempi, siis parempi paikka.

Tulee mieleen löyhästi asiaan liittyvä muistuma nuoruudesta: Kesäkuu 1982, puukoskelalainen keittö. Olen juuri palannut rippileiriltä. Se oli ollut Järisyttävä Kokemus, kuten seuraavasta huomaatte. Istun keittiöjakkaralla, äiti pesee perunoita tiskipöydän ääressä. Samassa talossa asuva kummitätini tulee sisään. Ajattelen, että nyt, nyt on oikea hetki. ”Mä tapasin siellä riparilla uuden kaverin ja sen nimi on Jeesus.” Näinkö niiden vaihtavan merkitseviä katseita? Tätini poistuu paikalta kuuluisan tuhahduksensa saattelemana. Mitä ihmettä? Ei ilonkyyneleitä, ei innostuneita kysymyksiä, jotka osoittaisivat vilpittömän halun kuulla lisää. Vetäydyn takavasemmalle, mutten luovuta. Ehkä mummini, joka sentään vuosia oli aktviivi ompeluseuralainen ja seurakuntaneuvoston jäsen, tarjoaa sanalle suopeamman maaperän? ”Mummi, mä olen tavannut uuden kaverin ja sen nimi on Jeesus…” Mummi (joka oli syntynyt vuonna 1891) oli mestari merkitsevän jäätävän hiljaisuuden viljelijä. Nyt saan sellaisen osakseni.

Sanokaan vaan leipäpapiksi, mutta en ole tainnut sen jälkeen yrittää evankelioida perheenjäseniä, enkä varsinaisesti kovin monia muitakaan, ellei seuraavan syksyn muutamaa ahdistavaa traktaatinjakoyritystä lasketa mukaan. Olen tullut aikaa sitten vakaasti siihen tulokseen, että ylläkuvattu viestintätapa, ainakin minun käsissäni, tekee evankeliumin asialle vain hallaa.

Saman viestinnällisen haasteen kanssa painin edelleen. Minun pitäisi pukea sanoiksi se, mikä on itselleni tärkeää niin, että se ei toisen korvissa kuulosta lähinnä banaalilta taikka täysin käsittämättömältä löperrykseltä. Ei riitä, että viesti on ymmärrettävä itselleni, sen pitäisi olla sitä myös vastaanottajalle. Ja sitten pitäisi pysyä uskollisena itse asialle, mutta puhua siitä niin, että edes joku kipinä omasta palostani tarttuisi muihin.

Kysymyksen voisi liittää laajemminkin kesän suomalaiseen kirkolliseen keskusteluun. Vaikkei se aina ole kovin laadukasta ollutkaan, on siinä ollut se hyvä puoli, että sitä on käyty sekä (evankelisluterilaisen) kirkon sisällä että sen ulkopuolella. En halua takertua tässä yksittäisiin puheenaiheisiin, vaan keskustelun tyyliin yleensä. Jotkut puheena olleet asiat, kuten vaikka papin tai vihkiparin sukupuolinen suuntautuneisuus, vaan ovat vielä niin uusia, että keskustelu on hyvin, hyvin tunnepitoista. Analyyttisiä puheenvuoroja ei juurikaan kuule, argumentaatio yhtä syvällistä kuin teini-ikäisellä evankelistalla ja toleranssi oikeaoppisten teologien tasoa. Aika hoitakoon tässäkin asiassa tehtävänsä.

Rajalla -blogin kirjoittajat

Kirjoittaja on kansliapäällikkö, joka pohtii uskontoa ja kirkkoa julkisessa tilassa.
Olen neljän - tai seitsemän - lapsen mummi. Ihmisten moninaisuus kiinnostaa minua. Teen töitä ihmisten osallisuuden lisäämiseksi kirkossa. Tarvittaessa nousen barrikadeille, jos ihminen tai luonto ovat vaarassa.
Kirjoittaja on kirkollinen yhteiskunnan ja kestävän kehityksen tuntija. Kirkkohallituksessa johtavana asiantuntijana työskentelevä rovasti bloggaa yhteiskunnasta, kestävästä kehityksestä ja luomakunnan ihmeellisyydestä. Twitter: IlkkaSip
Kirjoittaja on dosentti ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen pääsihteeri, joka on perehtynyt kristilliseen dogmatiikkaan ja Aasian uskontoihin.
Olen kirkon ulkosuomalaistyön koordinaattori, pastori sekä viestinnän ammattilainen. Bloggaan ulkosuomalaisuudesta, maastamuutosta ja suomalaisista paluumuuttajista. Kaikille niille, joita ulkosuomalaisuus koskettaa välillisesti tai suoraan. Ulkosuomalaisuuden kokemusta minulla on Belgiasta, Saksasta ja Yhdysvalloista.
Kirkon ulkoasiain osaston johtaja, TT, VTM, dos.
Kirjoittaja on kirkkohallituksessa oppilaitosyhteistyön asiantuntija, joka innostuu herkästi keskustelusta ja haluaa pitää mielensä avoimena.
Kirjoittaja on verkkoviestintäpäällikkö Kirkon tiedotuskeskuksessa, joka aiemman työuransa on työskennellyt digitaalisten innovaatioiden parissa, mutta ehti ennen digiuraansa opiskella myös teologiksi.
Työskentelen perheneuvonnan kouluttajana Kirkkohallituksen kasvatus ja perheasioiden yksikössä. Parisuhteiden dynamiikka sekä mielen ja sielun salaisuudet sytyttävät ja innostavat oppimaan koko ajan lisää.
Kirjoittaja Kirkkohallituksen johtava asiantuntija ja yliopiston dosentti. Kirkon yhteiskunnallinen työ, kirkon läsnäolo arjessa ja digiviestintä. - Suomen suurtyöttömyys on kansallinen tragedia, johon pitää suunnata aikaa, voimia ja taloudellista tukea.
Kirjoittaja on Al Amana -keskuksen toiminnanjohtaja, Suomen Lähetysseuran työntekijä ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi. Kirjoittaja asuu Omanissa, Lähi-idässä, jossa hän johtaa uskontojenvälistä dialogikeskusta ja tarkastelee uskonnon ja yhteiskunnan rajapintaa islamilaisesta viitekehyksestä käsin.
Kirjoittaja toimii kirkkohallituksen kasvatus- ja perheasioiden yksikön johtajana.