Kirkosta eroamisen teologiaa eli reunamerkintöjä napin painamiseen

Uskonnonvapaus on arvokas asia. Se on niin arvokas asia, että sen toteuttamisen ei tulisi tapahtua kiihtyneessä mielentilassa nappia painaen. Ja jos kirkosta on kysymys, hyödyksi voisi olla teologinenkin pohdinta.

Kesän kirkollisten kohujen myötä moni on jättänyt luterilaisen kirkon protestoiden sitä, että joku toinen samassa kirkossa ajattelee ja toimii toisin. Vaikka protestantteja ollaankin, kirkosta eroaminen protestina on ongelmallisempi asia kuin moni ajatteleekaan. Ehkä on hyvä siksi esittää pari lyhyttä teologista huomiota asian tiimoilta.

Yksi niistä latinankielisistä lauseista, joka jokaiselle teologille opetetaan, kuuluu seuraavasti: Extra ecclesiam nulla salus. Vähäiselläkin latinan taidolla voi ymmärtää lauseen tarkoittavan, että ”kirkon ulkopuolella ei pelastusta”. Sen sijaan lauseen alkuperäisen teologisen idean tavoittaminen vaatii hieman taustoitusta. Se kun ei pyri sanomaan mitään esimerkiksi muslimien, hindujen ja buddhalaisten kohtalosta, vaan se on kohdistettu kristityille.

Lause palautuu 200-luvulla Pohjois-Afrikassa vaikuttaneen Cyprianuksen opetuksiin. Kirkkoisä halusi varoittaa uskovaisia skismaattisuudesta – eli suomeksi sanottuna siitä, että erotaan yhteisestä uskosta omien mieltymysten johtamana.

Perusidea on hämmästyttävän yksinkertainen ja jopa ajanmukainen: koska kirkko on rakkauden yhteisö, itsensä siitä irti repiminen merkitsee rakkauden periaatteen rikkomista!

Vastaavan voi johtaa Martti Lutherin ajatuksesta kirkosta suurena sairaalana.

Koska kirkko on syntisten sairaala, kaikilla kirkon jäsenillä on jotain parantumisen ja toipumisen tarvetta. Eihän potilashuoneessa kukaan voi alkaa toiselle rehennellä omalla terveydellään! Rakkaus päinvastoin vaatii, että itse kukin suhtautuu suurella lempeydellä heikompiin veljiin ja sisariin. (Tässä komppaan jo Paavalia, jolle tärkeää oli heikomman huomioiminen jopa omista vapauksista luopumisen hinnalla.)

Mikä on näiden ajatusten loppupäätelmä? Ehkäpä sen voisi kiteyttää näin: kristitylle kirkosta eroaminen ei ole mikään vapaa kortti, joka voidaan iskeä pöytään tuosta vaan. Mikäli kirkosta eroamisen tarkoitus on kääntää protestina selkä sellaiselle lähimmäiselle, joka nyt sattuu olemaan omasta mielestä tollo, ero rikkoo jopa lähimmäisen rakkauden periaatetta.

Kirkkokuntaa voi toki vaihtaa. Kristikunnan sinänsä valitettavan pirstoutumisen myönteinen puoli on, että erilaisia vaihtoehtoja on tarjolla.

Teologisesti tärkeintä on huomata, että kristinuskoa eletään aina todeksi jonkun tradition sisällä eli jonkun itseään suuremman porukan osana. Ilmeisestä vajavaisuudestaan ja hajanaisuudestaan huolimatta myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko kuuluu niihin paikkoihin, jossa saa opetella olemaan kristitty. Eikä se ole aina helppoa – Jeesuksen seurassa kun joutuu sietämään (toisia) tolloja ja syntisiä.

P.S. Loppuun vielä aiheen tiimoilta mainio sitaatti, jonka löysin kesällä valmistellessani pientä puhetta esikoiseni rippijuhlaan: ”Kristillinen kirkko on syntisten yhdistys. Se on ainoa yhdistys maailmassa, jonka jäsenyyden ainut ehto on, että hakijan tulee olla kelvoton sen jäseneksi.” (Charles Clayton Morrison)