Tervetuloa purkutyömaalle: titteli-inflaatio ja kymmenen minuutin kaupunki?
Kun esittää uutta, pitäisi myös pohtia, mikä vanhassa hankaa vastaan.
Aalto-yliopisto on toistaiseksi saanut aikaan ainakin yhden merkittävän asian. On otettu käyttöön amerikkalaismallinen tenure track -järjestelmä, joka tarjoaa ansioituneille tohtoreille kolmiportaisen uraputken.
1990-luvulla apulaisprofessuurit muutettiin varsinaisiksi. Jotkut saivat ansiottoman arvonnousun, mutta samalla etenemisen mahdollisuudet ja kannustimet katosivat monilta.
Titteli-inflaatio on riehunut myös hoiva-aloilla. Sängyn petaamiseen pätevöi kolmivuotinen ammattitutkinto. Nyt esitetään, että jo vuoden pänttäämisen jälkeen hoitoassistentti voisi ulkoiluttaa vanhuksia. Joskus uuden luominen vaatii purkamaan vanhaa, joka uutenakaan ei ollut hyvä.
Yhteiskunnan kehittyminen edellyttää koulutuksen, liikenteen ja rakentamisen kaltaisten instituutioiden uudistumista ja sitä edeltävää kansalaiskeskustelua. Se käy kivutta keksimällä nokkelia avauksia. On esitetty tiedon ja osaamisen yhteiskuntaa, reilua ja rohkeaa, innovaatiotaloutta, uutta kukoistusta ja elinvoiman lähteitä.
Viimeksi ajatushautomo Demos julkaisi metropolistrategian ja ajatuksen kymmenen minuutin kaupungista, jossa kaikki olisi ekoystävällisen lähellä. Ympäristön, ilmaston ja innovaatioiden haasteisiin ei voi vastata alueellisella rakenteella, joka levittää kaiken pitkin pinta-alaa. Käyttäjälähtöisiä käyttöliittymiä ei opi tekemään metsässä ilman toimivia markkinoita, häijyjä kilpailijoita ja vaativia asiakkaita tiiviissä paketissa.
Demos vastaan Alvar Aalto?
Kymmenen minuutin kaupunki on hyvä ajatus. Niin olivat muutkin. Mutta ne eivät johda mihinkään, eivät edes kunnon debattiin. Hyvää ajatusta on paha vastustaa avoimesti, joten harkittu hiljaisuus hautaa sen elävänä.
Näin käy, kun esitetään uutta sen kummemmin pohtimatta, minkä vanhan kanssa se ei sovi yhteen. Mitä pitäisi purkaa alta pois ja kuka tätä vastustaa? Kukaan ei kiellä ekotehokkaita lähiyhteisöjä, mutta kylläkin niiden toteuttamista rakentamalla asuntoja ja työtiloja virkistysalueiksi kutsutuille pöpeliköille.
Kukaan ei vastusta palveluinnovaatioita, mutta kylläkin kunnallisten monopolien korvaamista niillä.
Ennen oli helpompaa, kun edistyksen vihollisiksi oli helppo tunnistaa suurpääoma, imperialismi ja sotilasteollinen kompleksi. Mutta innovaatioiden, elinvoiman ja kukoistuksen vastustajat eivät ilmoittaudu. Ei synny keskustelua, kun kaikki haluavat kaikkia hyviä asioita samanaikaisesti.
Uuden ajatuksen pitää tunnistaa haudankaivajansa. Ei voi olla asiakaskeskeinen ja samalla tuottajalähtöinen. Potilasta ei voi laittaa keskiöön, jos siellä jo istuu asiantuntija. Innovaattori ei elävöidy valvomalla ja verottamalla. Talouskasvua ei voi tuomita, jos samalla haluaa nauttia sen hedelmistä.
Kymmenen minuutin kaupunki ei sovi Alvar Aallon ajatteluun, jossa yhdessä paikassa tehdään työtä, toisessa asutaan, kolmannessa käydään kaupassa ja neljännestä haetaan elämyksiä. Kukoistus ei puhkea kuorestaan, kun elämä pirstoutuu toiminnoiksi ja niiden välillä kulkemiseksi.
Mutta ottaako Demos matsin Aallon perinnön kanssa?
Kuvitus Janne Tervamäki.