Tässä jutussa ei valiteta yhtään: Politiikalla on saatu paljon hyvää aikaan

Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Miehen kädet tärisevät aavistuksen verran. Vieressä eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma kuuntelee paperista lukevaa miestä keskittyneesti. Toimittaja ja kuvaajat tarkkailevat seremoniaa huoneen seinustalla.

”Vanhoja ja uusia omakotitaloja on vaikea, ellei jopa mahdoton, vertailla keskenään – – Kunkin aikakauden lainsäädännön vaatimukset ja hyvä rakennustapa ovat muuttuneet.” Suomen Omakotiliiton puheenjohtaja Mauri Harjula kääntää sivua, rykäisee ja jatkaa puhettaan.

Harjula ja delegaation kaksi muuta jäsentä ovat saapuneet eduskuntaan luovuttamaan kansalaisaloitetta, joka käsittelee pientalojen energiatodistusten muuttamista. Aloitteessa vaaditaan, että energiatodistus perustuisi pääasiassa mitattuun energiakulutukseen.

”Kiitos tekemästänne arvokkaasta työstä”, Heinäluoma lausuu puheen päätyttyä ja jatkaa: ”Tämä aloite on hyvä esimerkki siitä, että parlamentaariseen järjestelmäämme tarvittiin varaventtiili. Ilman kansalaisaloitetta asia ei olisi ehkä noussut eduskunnassa keskusteluun lainkaan.”

Eduskunnalle on luovutettu neljä kansalaisaloitetta, jotka ovat kaikki keränneet vaadittavat 50 000 allekirjoittajaa. Ne ovat käsitelleet turkistarhauksen kieltoa, tasa-arvoista avioliittolakia, tekijänoikeuksia ja energiatodistuksia.

Kansalaisaloitteiden tavoitteet jakavat niin kansaa kuin eduskuntaa, mutta aloite itsessään on esimerkki demokratian myönteisistä innovaatioista. Kun turkistarhauksesta keskusteltiin eduskunnan suuressa salissa huhtikuussa 2013, kaikki edustajat ylistivät aloiteoikeutta.

”Kansalaisaloitemahdollisuus on inspiroinut monia ja avannut uuden vaikuttamisen väylän”, totesi Sdp:n kansanedustaja Tytti Tuppurainen.

 

Media poistetaan puhemiehen huoneesta virallisen seremonian jälkeen. Kävelen eduskunnan kuppilaan ja ostan kupin kaakaota.

Kuppilassa on väljää. Sosiaalidemokraattien Miapetra Kumpula-Natri ja Anneli Kiljunen juttelevat etupöydässä vilkkaasti. Salin perällä Helsingin Sanomien politiikan toimittaja Teija Sutinen haastattelee perussuomalaisten Pirkko Mattilaa. Keskustan ”vanhan isännän” Seppo Kääriäisen ääni kantautuu jostain päin kahvilaa.

Kääriäisen lupsakasta savolaisaksentista muistuvat mieleen Ukrainan tapahtumat. Onhan Kääriäinen viime viikkoina kommentoinut niitä mediassa ahkerasti kuten myös Suomen ja Venäjän suhdetta.

Ilmassa leijuu monenlaista epäluuloa, mutta mieli on silti melko levollinen. Suomalaisilla on takanaan 70 vuotta rauhaa suuren ja mahtavan naapurin kanssa. Jonkinmoinen poliittinen saavutus sekin.

Kuppilassa ei juuri nyt näy yhtään ministeriä, mutta iltapäivällä ennen istunnon alkua he pyörivät täällä rivikansanedustajien, virkamiesten ja toimittajien seassa. Jos aikataulu antaa myöten, joku on saattanut taittaa matkan ministeriöstä Arkadianmäelle jalan.

Ylimpiäkään päättäjiä ei Suomessa eristetä kansasta. He eivät asu turva-aitojen takana eliittialueilla. Poliitikkojen lomakuvat eivät ole Balilta ja Rivieralta vaan Thaimaasta tai Kanarialta.

Myös media pääsee Suomessa poikkeuksellisen lähelle päättäjiä. Pääministeri Jyrki Katainen saattaa ilmestyä kuppilan pöytään tiedustelemaan: ”Mahtuuko tähän istumaan?”

Poistun eduskuntatalosta lehtisalin kautta. Päivän uutisissa käsitellään korruptiota maailmalla.

Maailman tunnetuimman korruptioindeksin mukaan Suomen julkinen sektori oli viime vuonna 177 maan vertailussa kolmanneksi puhtain. Euroopan neuvoston korruptionvastainen toimielin GRECO puolestaan arvioi: ”Suomen yhteiskunnan avoimuudella sekä tavalla, jolla kansalaiset ja tiedotusvälineet valvovat julkisten asioiden hoitoa, on lahjonnan kannalta voimakas pelotevaikutus. Myös virkamiesten korkea etiikka sekä riittävät sisäisen ja ulkoisen valvonnan järjestelmät selittävät sitä, miksi Suomessa tavataan lahjontatapauksia hyvin vähän.”

 

Päivän seuraava etappi on Ruotsalaisen teatterin kahvila. Olen etuajassa; jään kahvilan ulkopuolelle seuraamaan Mannerheimintien vilinää ja poltan savukkeen.

Kuulun paheelliseen vähemmistöön. Suomessa on vähennetty tupakointia huomattavasti lainsäädännöllä ja valistuksella.

Työikäisten miesten tupakointi on ollut laskussa jo vuosikymmenien ajan. Naisten tupakointi on vähentynyt viime vuosina. Nuoret polttavat entistä vähemmän, ja tupakkakokeilut siirtyvät yhä myöhemmälle iälle. Sosioekonomisten ryhmien väliset erot tupakoinnin suhteen ovat kaventuneet.

Menen sisälle ja varaan rauhallisen pöydän kahvilan takaosasta. Pyörittelen jäykistyneitä hartioita.

Niska- ja selkäongelmat ovat istumatyöläisen jatkuva riesa. Joskus jumit ovat niin pahoja, että tarvitaan lääkkeitä. Omat lääkekuluni ovat pienet, mutta olen silti säästänyt selvää rahaa, kun apteekissa on tarjottu lääkärin kirjoittaman merkkituotteen tilalle edullisempaa rinnakkaislääkettä.

Köyhälle halvat lääkkeet voivat olla kohtalon kysymys. Jokainen lisäeuro parantaa joka tapauksessa elämänlaatua. Kataisen hallitus korotti aivan alkutaipaleellaan perusturvaa 100 eurolla kuussa, mikä auttoi vähäosaisia.

Haastateltavani saapuu: tapaan kahvilassa naisen, jolle kuuluu suuri kiitos edullisista rinnakkaislääkkeistä. Kokoomuksen entinen sosiaali- ja terveysministeri Maija Perho ajoi uudistuksen läpi vuonna 2002.

Vastustus oli tuimaa. Lääketeollisuus ja Lääkäriliitto lobbasivat raivokkaasti vastaan.

Lääketeollisuus maalaili konkurssinäkymiä. Lääkäriliitto väitti rinnakkaisvalmisteiden hämmentävän potilaita jopa siinä määrin, että he lakkaisivat syömästä lääkkeitään. Liittoa ärsytti erityisesti se, että hanketta ajoi kokoomuslainen ministeri.

Perho oli varautunut lääketeollisuuden vastarintaan, mutta yllättyi, kun myös kansanterveys- ja potilasjärjestöt inhosivat hanketta. Erityisen selvästi hän muistaa vasemmistoliiton kansanedustajan Marjatta Stenius-Kaukosen kritiikin: diabeetikkojen asiaa ajanut Stenius-Kaukonen kuvitteli lääkkeiden laadun heikentyvän uudistuksen myötä.

”Muistan Ajankohtaisen Kakkosen, jossa Stenius-Kaukonen kritisoi uudistusta kovin sanoin. Tuhersin melkein itkua ja mietin, että voi ei, miten tämä on tulkittu näin pieleen?!” Perho muistelee.

Perhon isä, joka istui itse aikanaan 16 vuotta eduskunnassa, ehti jo varoitella tytärtä, että lakiesitys olisi syytä vetää pois tai tytär tippuisi seuraavissa vaaleissa. Perho ei ottanut moisia varoituksia kuuleviin korviinsa. Valtiovarainministeriön pitkäaikainen valtiosihteeri Raimo Sailas puolestaan totesi Perholle jälkikäteen, ettei ollut uskonut tämän saavan uudistusta läpi.

Yksin Perho ei kuitenkaan jäänyt. Hän sai arvokasta tukea ministerityöryhmästä, johon kuuluivat peruspalveluministeri Osmo Soininvaara (vihr), toinen valtiovarainministeri Suvi Anne-Siimes (vas) ja työministeri Tarja Filatov (sd). Kun Perhon ministerikausi oli ohi, arkkiatri Risto Pelkonen lähetti hänelle kirjeen, jossa kiitti lain läpiviemisestä.

 

Perho lähtee kokoukseen, itse jään pöytään selaamaan kännykällä Facebookia ja Twitteriä.

Huolestunut kaupunkilainen twiittaa apulaiskaupunginjohtaja Pekka Saurille, seuraavalle haastateltavalleni. ”Mitä tapahtuu Hgissä juuri nyt? Kauhea jyske ja helikopterit pörrää.” Sauri vastaa nopeasti, kertoo, että mitään poikkeuksellista ei pitäisi olla meneillään.

Apulaiskaupunginjohtajan työpaikka on kaupungintalo Pohjois-Esplanadilla. Kävelen Aleksanterinkatua, ohitan Nordean pääkonttorin. Kävin siellä neuvottelemassa itselleni pienen joustoluoton, kun jäin vuorotteluvapaalle. Vuorotteluvapaaseen suomalaisille työntekijöille on ollut mahdollisuus vuodesta 1996 lähtien.

Pikavippeihin en ole joutunut turvautumaan. Eduskunnan reilu vuosi sitten hyväksymä pikaluottolaki on hävittänyt suuren osan Suomessa toimivista pikavippiyrityksistä. Se pienentänee ainakin hieman kansalaisten riskiä ajautua velkakierteeseen.

Käyn mielessäni läpi kysymyksiä, joita haluan Saurille esittää. Poliitikot kieltäytyvät toisinaan vastaamasta kysymyksiin, mutta mitään kategorisesti kiellettyjä aiheita ei ole. En ole myöskään koskaan joutunut pelkäämään, että päätyisin työni takia pilkottuna Ämmässuon kaatopaikalle.

Toimittajat ilman rajoja -järjestö on rankannut Suomen neljänä vuonna peräkkäin maaksi, jossa on maailman paras lehdistönvapaus. Yritykset muuttaa lainsäädäntöä median kannalta epätoivottavaan suuntaan ovat kariutuneet. Viimeksi vuonna 2010 esitutkinta-, pakkokeino- ja poliisilakien uudistamisen yhteydessä luovuttiin ajatuksesta heikentää lähdesuojaa.

 

Pekka Saurille myönnettiin viime vuonna demokratiatunnustus. Kuntaliiton, valtiovarainministeriön ja oikeusministeriön jakamassa palkinnossa todetaan: ”Pekka Sauri on sosiaalisen median välineillä tuonut kuntaviestinnän ja osallistumisen nykyaikaan – – Sauri kertoo kansantajuisesti, ovatko ratikat tai metro myöhässä ja etenevätkö tietyöt. Hänellä on kyky kertoa ymmärrettävästi myös vaikeista kuntahallinnossa tehtävistä päätöksistä.”

Saurin työkalu on Twitter. Hän on twiitannut yli 8 000 kertaa, seuraajia on lähes 14 000.

Sauri päivittää Twitteriä istuessaan raitiovaunussa, syödessään lounasta tai kävellessään kaupungilla – eli aina kun pystyy. Tiedot ja tiedotteet hän jakaa eteenpäin heti, ei työpäivän päätteeksi ”oikeiden töiden” jälkeen.

”Virkamiesten ongelma on se, että he eivät pidä kommunikaatiota työnä. Mutta toiminta ja kommunikaatio ovat sama asia”, Sauri sanoo.

Ennen sosiaalista mediaa kommunikaatio toimi niin, että yksilö valitti kaupungille jostain epäkohdasta ja kaupunki jätti usein vastaamatta. Yksilö kuvitteli viestivänsä Moolokin kitaan, jonne saattoi suutuspäissään huudella mitä huvittaa kuten esimerkiksi syyttää kaupunkia siitä, että se ei korjannut riittävän rivakasti yksilön kadulle heittämiä roskia.

Sitten tulivat Twitter ja Sauri. Nyt kommunikaatio on paitsi kaksisuuntaista myös moninapaista. Saurin seuraajat voivat osallistua hänen Twitter-keskusteluihinsa ja jakaa niitä eteenpäin. Kun Sauri vastaa Twitterissä yhteen kysymykseen, vastaus leviää laajalle yleisölle.

Helsingin poikkeuksellisen lumiset talvet vuosina 2010 ja 2011 kertovat hyvin siitä, miten viestintä on edistynyt.

Talvella 2010 Sauri ei vielä käyttänyt Twitteriä. Hän vastasi yli 500 henkilökohtaiseen sähköpostiin, joissa kyseltiin ”miksei meidän katuamme ole aurattu?” Useimmat kirjoittajat olivat yrittäneet ottaa ensin yhteyttä rakennusvirastoon. Sinne tuli kuitenkin talven aikana 60 000 palautetta eli vastaaminen oli mahdotonta.

”Sen jälkeen he kääntyivät minun puoleeni. Minulla ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin vastata, koska muuten kukaan ei olisi vastannut. Aika myöhään tuli monena iltana istuttua täällä toimistossa.”

Vuotta myöhemmin, talvella 2011, Sauri välitti Twitterin kautta seuraajille informaatiota siitä, missä järjestyksessä katuja aurataan. Monet kaupunkilaiset oppivat, että kadut oli jaettu auraamisen suhteen eri luokkiin. He malttoivat jo odottaa: minun katuni vuoro tulee myöhemmin, kyse on suunnitelmasta, ei kaupungin laiskuudesta.

”Toisena lumitalvena viestien määrä putosi alle sataan. Tuli positiivistakin palautetta, mikä oli näissä hommissa täysin ennenkuulumatonta.”

Sauri mainitsee erityisesti yhden periaatteen, jota julkishallinnon viestinnässä kannattaa noudattaa: virkamiehen on oltava sosiaalisessa mediassa läsnä persoonana, kuulostettava ihmiseltä eikä tietokoneohjatulta robotilta.

 

Seuraavana päivänä hyppään Kampin keskuksesta bussiin ja matkustan Pohjois-Kirkkonummelle Veikkolaan. Se on järvien keskellä sijaitseva pieni voittamaton kylä, jonka asukkaat pitävät yhä puoliaan valloittajia vastaan.

Veikkolan ”taikajuoma” on tarmokas kyläyhdistys, joka on toteuttanut lähidemokratiaa ja kansalaisaktivismia vuodesta 1952.

Tapaan kyläyhdistyksen puheenjohtajan ja varapuheenjohtajan lounaskahvila Pikkirillissä. Raija Kari on johtanut yhdistystä jo 21 vuoden ajan, varapuheenjohtaja Matti Saartamo liittyi siihen vuosituhannen taitteessa. Molemmat ovat eläkeläisiä.

Veikkolassa asuu lähes 6 000 asukasta, joista kolmasosa on alle 18-vuotiaita.

Kyläyhdistys tarjoaa minulle berliininmunkin ja teen. Kari selittää veikkolalaista maantiedettä ja elämänfilosofiaa. Kirkkonummen keskustaan on matkaa 25 kilometriä, huonokulkuista tietä, joukkoliikennettä ei ole.

”Elämme niin erillään Kirkkonummesta, että olemme joutuneet tappelemaan kaikesta”, Kari kertoo. ”Veikkola on kuin terrieri isompiensa lahkeessa. Meillä on erittäin hyvä edustus kunnanvaltuustossa ja yhteen hiileen puhaltavat valtuutetut.”

Aikaansaannokset ovat pieniä arkisia voittoja, joilla on suuri vaikutus veikkolalaisten elämään. Kirkkonummen perusturvastrategiassa suunniteltiin pari vuotta sitten, että Veikkolan terveyskeskuksesta poistettaisiin lääkärit ja jätettäisiin vain sairaanhoitaja. Yhdistys järjesti kyläkokouksen ja painosti kunnanhallitusta ankarasti. Päätös pyörrettiin.

”Toistaiseksi meillä on siis jatkettu neljällä lääkärillä”, varapuheenjohtaja Saartamo kertoo.

Postin palveluita oltiin poistamassa, mutta ne saivat jäädä. Neuvolalla ei vielä neljä vuotta sitten ollut kunnollisia tiloja eikä tarpeeksi henkilökuntaa, nyt nekin asiat ovat järjestyksessä.

Kyläyhdistys myös kanteli oikeuskanslerille siitä, että Kirkkonummen kunta ja Tiehallinto olivat laiminlyöneet virkavelvollisuuksiaan Turunväylän meluntorjunnassa. Veikkolaa halkova Tarvontie valmistui vuonna 1972, mutta meluesteitä ei ole rakennettu vieläkään. Oikeuskansleri antoi moitteet kunnalle ja Liikennevirastolle.

”Meluesteitä yhä odotetaan, mutta oikeuskanslerin päätös oli jo puolittainen voitto”, Saartama sanoo.

Lähdemme puheenjohtaja Karin autolla pienelle kiertoajelulle. Nopeasti huomaa, että asukkaiden ikärakenne – eli nuorison suuri määrä – on otettu huomioon.

Moottoritien viereen rakennetulla skeittirampilla treenaa kaksi poikaa t-paitasillaan. Ajamme vähän matkaa eteenpäin, ja Kari pysäyttää auton urheilukentän laitaan. Jalkapallokentällä harjoittelee useita ryhmiä.

”Jalkapalloseuramme FC Wild halusi kentälle tekonurmen. He perustivat osakeyhtiön ja hakivat EU-rahaa. Eli aktiivisuutta piisaa muillakin kuin meillä kyläyhdistyksen puuhakkailla.”

Kävelemme metsän reunaan, josta alkaa kuusitoistaväyläinen frisbeegolfrata. Se ja skeittiramppi rakennettiin kyläyhdistyksen keräämillä rahoilla ja kunnan talkooavustuksilla.

Vaikka Veikkolassa on voimakas yhteishenki, Kari ja Saartamo vakuuttavat, että yhteisö ei ole sulkeutunut.

”Päinvastoin, toivomme tänne paljon uusia ihmisiä!”

 

Sunnuntai-iltapäivänä 23. maaliskuuta olen liimautunut ruudun ääreen. En television vaan tietokoneen, sillä valtioneuvoston tiedotustilaisuus näytetään suorana vain Yle Areenassa ja Yle Uutisten nettisivuilla.

Lähetys käynnistyy kahdelta, päähenkilöt kävelevät saliin.

Neljä tuolia pöydän ääressä. Pientä epäselvyyttä alussa, mihin istuu Timo Soini, mihin Jutta Urpilainen, mihin Juha Sipilä. Jyrki Katainen tietää paikkansa, se on Urpilaisen ja Soinin välissä.

”Tervetuloa median edustajat, ja kiitos siitä, että pääsitte paikalle näin lyhyellä varoitusajalla”, lausuu valtioneuvoston viestintäjohtaja Kari Mokko. ”Aiheena on siis sote-uudistuksesta syntynyt sopu, ja paikalla ovat hallituspuolueiden sekä oppositiopuolueiden edustajat.”

Sen jälkeen kuullaan puheenjohtajien kommentit. Pääministeri aloittaa.

”Suomalaiset puolueet ovat löytäneet toisensa. Jokainen puolue on ollut valmis luopumaan omista perinteisistä ehdottomista totuuksistaan.”

Uusi malli perustuu yliopistollisten sairaaloiden ympärille rakentuville erityisvastuualueille. Ne kantavat jatkossa vastuun sosiaali- ja terveyspalveluista kaikilla tasoilla eli perusterveydenhoidossa, erikoissairaanhoidosta ja vaativista sosiaalihuoltopalveluista.

Salissa toimittajat kirjoittavat, naputtelevat ja kuvaavat. Viestintäjohtaja Mokko ei kiittänyt mediaa nopeasta reagoinnista turhaan. Hallitus- ja oppositiopuolueiden saavuttama sopu tulee toimittajille ja toimituksille täytenä yllätyksenä.

Niin se tulee myös valtaosalle rivikansanedustajista ja muista politiikan vaikuttajista, jotka eivät kuulu puolueidensa sisäpiiriin.

Sote-sovulle löytyy seuraavina päivinä poikkeuksellisen vähän arvostelijoita, yhteiskunnassa vallitsee konsensus siitä, että demokraattinen järjestelmämme näytti vahvuutensa.

”Tämä on juuri sellaista, mitä täytyisi olla”, toteaa Vaasan yliopiston sosiaali- ja terveyshallintotieteen professori Pirkko Vartiainen Ylen haastattelussa. ”Että myös poliitikot, silloin kun on vaikeita maata koskevia ratkaisuja, ajattelevina viisaina ihmisinä kokoontuvat yhteen ja unohtavat hetkeksi poliittisen taustansa.”

 

Maailman on täynnä erilaisia paremmuusindekseitä ja ranking-listauksia. Toiset vakavammin otettavia kuin toiset. Useimmissa niistä Suomi pärjää erinomaisesti.

Kansainvälisen Pelastakaa Lapset -järjestön Maailman äitien tila -raportti kiteyttää harvinaisen napakasti sen, mikä suomalaisesta yhteiskunnasta on hyvää. Raportin mukaan Suomi on äideille paras maa maailmassa.

Järjestö käyttää mittareina äidin riskiä kuolla raskauteen tai synnytyskomplikaatioihin, alle viisivuotiaiden lasten kuolleisuutta, lasten koulutustasoa, maan tulotasoa ja naisten poliittista asemaa. Raportin mukaan tilanne on Suomessa erinomainen kaikilla näillä mittareilla mitattuna.

Se on paljon se.