Suomen itsenäisyyden alkuajat - sattumaa ja sähläystä
Tänä syksynä on kulunut 90 vuotta siitä, kun Suomi solmi Neuvosto-Venäjän kanssa Tarton rauhan. Vaikka sopimus hyväksyttiin eduskunnassa selvin numeroin, aikalaiset nimittivät sopimusta häpeärauhaksi.
Odotukset oli nimittäin tuohon aikaan viritetty korkealle. Suur-Suomen raja oli tarkoitus piirtää Laatokalta Äänisen kautta Vienanmerelle. Vielä edellisenä kesänä teollisuusjohtajat suunnittelivat valtionhoitaja Mannerheimin johdolla Pietarissa valtaa pitävien bolševikkien kukistamista.
Teollisuus ei ollut kiinnostunut heimoaatteista vaan Karjalan metsä- ja vesivoimavaroista. Kauppalehti suunnitteli jo rautatien rakentamista Nurmeksesta Vienanmerelle.
Suomen ja Pohjoismaiden historian professori Markku Kuisma kuvaa näitä kiihkeitä aikoja uudessa jännittävässä ja tiiviisti kirjoitetussa kirjassaan Sodasta syntynyt. Kirja kattaa ajanjakson ensimmäisen maailmansodan syttymisestä Tarton rauhaan.
Bolševikit joutuivat heikkoutensa tilassa taipumaan rauhaan. Karjalan työkansan kommuunin johtaja Edvard Gylling suunnitteli kuitenkin jo punaisen Suomen tulevaisuutta ja kommunismin vyöryttämistä yli koko Pohjolan.
Valkoisen Suomen Karjala-haaveilla oli varsin hatarat historialliset perusteet. Saksa ja Britannia pitivät niitä vaarallisena haihatteluna ja geopoliittisena uhkapelinä, jota Venäjä ei jättäisi tilaisuuden tullen rankaisematta.
Sen sijan Petsamo, suomalaisten rauhanvaltuuskunnan toinen tavoite, oli realistisempi. Aleksanteri II oli jo 1864 luvannut Petsamon korvauksena Rajajoen aluejärjestelyistä. Myös Neuvosto-Venäjä oli luopunut Petsamosta punaisen kansanvaltuuskunnan kanssa maaliskuussa 1918 tekemällään sopimuksella.
Patruunat ministereinä
Kuisma kuvaa kiinnostavasti nuoren, kuningasvallasta pakon sanelemana luopumaan joutuneen tasavallan poliittis-taloudellisia valtasuhteita. Koskaan myöhemmin eivät Suomen taloudellinen ja poliittinen valta ole kietoutuneet niin tiiviisti yhteen.
Valtionhoitaja Mannerheimilla itsellään oli tiiviit sukulaissiteet metsäteollisuuteen. Tärkeimmät ministerit ja Tarton rauhan pääneuvottelijat tulivat suoraan elinkeinoelämän huipulta.
Esimerkiksi Mannerheimin lähipiiriin kuulunut 1919 ulkoministerinä toiminut Leo Ehrnrooth johti Puunjalostusteollisuuden Keskusliittoa. Valtiovarainministeri August Ramsay oli Yhdyspankin pääjohtaja ja entinen paperiteollisuuden edunvalvoja Venäjällä. Pääministeri Kaarlo Castrén kuului Kansallispankin johtokuntaan. Itsenäisen Suomen ensimmäinen diplomaatti Carl Enckell oli kokenut idänkappias ja Venäjän vallankumoukseen asti suuren konepajayhtiön Kone & Sillan toimitusjohtaja.
Varmuuden vakuudeksi Pietarissa rikastunut, vaikutusvaltaisimpiin paperipatruunoihin kuulunut kenraali Rudof Walden toimi puolustusministerinä. Hän oli Kansallispankin pääjohtajan J. K. Paasikiven ja liikemies-sosialidemokraatti Väinö Tannerin kanssa Tarton rahanneuvottelujen avainhenkilö.
Patruunoiden ja pankkiirien poliittinen valta hupeni, kun maalaisliittolainen hallitus nousi elokuussa valtaan professori J.H. Vennolan johdolla.
”…ministeriö nautti ehkä eduskunnan, mutta ei varmastikaan suurfirmojen ja liikepankkien luottamusta”, Kuisma toteaa.
Sattuma ja sähläys vaikuttivat hänen mielestään Suomen historian kulkuun vuosina 1914-1920 enemmän kuin kauniit aikeet ja tavoitteellinen toiminta, ”niin kuin aina ihmiskunnan historiassa”.
Kuvitus Janne Tervamäki.