Puhe resurssipulasta jättää piikin auki - entä arvot ja tuottavuus?

Resurssien kirous
Kuvitus Janne Tervamäki.

Resurssipuheesta pitäisi siirtyä tuottavuus- ja arvoajatteluun.

Helsinkiläisessä päiväkodissa yliriehakas lapsi teipattiin tuoliinsa ruokailun ajaksi. Erkki Tuomioja kirjoittaa blogissaan (7.7.), että syy on resurssipula. Julkinen keskustelu toistaa kaavaa: ongelmat ratkaistaan lisäämällä resursseja.

Resurssien retoriikka jättää tärkeimmän kertomatta. Mikä on nykyisten resurssien käyttöaste? Mikä resurssimäärä riittäisi ratkaisemaan ongelman? Kenelle ne annettaisiin? Miten niiden vaikutusta mitattaisiin?

Resurssipuhe jättää piikin auki.

Kansantalouksien kehityskulun alkuvaiheessa esiteollinen nälkäloukku puretaan resurssilisäyksellä. Tarvitaan elinkeinopolitiikkaa hankkimaan sijoituksia ja orkestroimaan investointeja. Resurssien mobilisoinnissa epäonnistuneet jäävät niukkuutta näykkimään.

Jonkin ajan kuluttua kehitys lakkaa seuraamasta resurssimääriä ja on siirryttävä tuottavuusvetoiseen kasvuun. Tuotetaan samaa kuin ennenkin, mutta vähemmällä tulisi saada aikaan enemmän. Resurssien ja tuloksen suhde, tuotantofunktio, on avattava arvostelulle, kokeiluille ja kehitykselle. Muutosta ei tule ellei mitään muuteta. Neuvostoliitto epäonnistui tässä ja jäi rakenteisiin ruikuttamaan.

Taloudellisen toiminnan laajetessa määrällisen tuottavuuden kehitys törmää katteita syövään hintakilpailuun. Olisi keksittävä jotain uuttaa, tavaroiden kylkeen palveluja ja rekkuloiden rinnalle ratkaisuja. Hyödykkeen ja asiakasarvon välinen suhde, arvofunktio, on avattava innovaatioille ja yhteistyölle, sillä arvo syntyy tuottajan ja käyttäjän yhteistoimintana. Japani epäonnistui tässä ja jäi tehtaittensa varjoon.

Vallankäyttöä

Julkisen sektorin palvelutuotanto on jäänyt resurssien kiroukseen.

Niin kauan kuin on luonnonvaroja hyödynnettäväksi, työvoimaa patistettavaksi keittiöstä kansantalouteen, yhteisöveroja kiristettäviksi ja lainoja nostettaviksi, kaikki ongelmat näyttävät resurssiongelmilta. Tulos on suorassa suhteessa resursseihin ja laatu tehdään määrällä. Tuottavuus nähdään vakiona ja asiakaslähtöinen innovaatio inhottavana. Ei voi olla nykyistä parempaa tapaa johtaa päiväkotia tai järjestää lastenhoito.

Resurssien kirous nousee vallankäytöstä. Resurssit ovat jaollisia, siirrettäviä ja komennettavia. Rahaa ja maata voidaan ottaa rikkailta ja antaa köyhille. Olemassa olevan jakaminen on tärkeämpää kuin uuden luominen. Laadullisen tuottavuuden maailmassa kuitenkin olennainen resurssi on kyvykkyys. Henkiset resurssit eivät ole jaollisia. Yrittäjän voi lannistaa, mutta hänen ahkeruuttaan ei voi luovuttaa laiskalle. Luovuutta voi rohkaista, mutta ei antaa pistoksena suoneen. Kuntarakenteen uudistus on resurssipuhetta määräysvallasta, ei keskustelua kuntalaisille aikaansaatavasta arvosta.

Maailmalla keskustellaan kiivaasti, pitäisikö lamanhoitoa vielä jatkaa velkaelvytyksellä, vai olisiko kohta jo aika saattaa menot tulojen kanssa sopusointuun. Kun ennen pitkää suolivyötä kuitenkin joudutaan kiristämään, pitäisi pikaisesti siirtyä resurssipuheesta tuottavuus- ja arvoajatteluun. Tässä epäonnistuville jää riitainen riutuminen.